"Ke­sä­kuus­sa 2017 elä­män­kump­pa­ni­ni Pert­ti Hump­pi­la kir­joit­ti Fa­ce­boo­kiin seu­raa­van­lai­sen päi­vi­tyk­sen:

– Ta­san kol­me vuot­ta ja kol­me päi­vää sit­ten Ka­ta­ja­no­kan Kaup­pi­aan­ka­dun kau­pun­ki­mai­se­ma vaih­tui tä­hän Po­rin Tuors­nie­men maa­lais­mil­jöö­seen. Muu­tok­sen syn­nyt­tä­mät ris­ti­aal­lo­kot al­ka­vat pik­ku­hil­jaa laan­tua. Po­ri­lai­suus ei sen­tään ole tois­tai­sek­si osoit­ta­nut tart­tu­mi­sen merk­ke­jä.

Luin päi­vi­tys­tä rie­muis­sa­ni. Pert­ti oli vih­doin so­peu­tu­nut!

Usein olen Po­rin-vuo­siem­me ai­ka­na miet­ti­nyt, mi­ten voi­kin käy­dä niin, et­tä kak­si toi­sil­leen ra­kas­ta ja so­pui­sas­ti elä­vää ih­mis­tä ajau­tuu vuo­sik­si epä­mu­ka­vuus­ti­laan. Jos oli­sin sen tien­nyt, muut­toa van­haan, kun­nos­ta­mis­ta odot­ta­vaan ja ra­haa nie­le­vään ta­loon ei oli­si taa­tus­ti ta­pah­tu­nut. Vai oli­si­ko sit­ten­kin? Jäl­keen­päin voi kli­sei­ses­ti sa­noa, et­tä elä­män­muu­tok­ses­ta ai­heu­tu­nut epä­so­pu si­toi mei­dät lo­pul­ta en­tis­tä vah­vem­min yh­teen.

Ka­ta­ja­no­kal­ta maal­le

Kai­kis­ta mah­dol­li­sis­ta paik­ka­kun­nis­ta juu­ri Pori oli se, min­ne Pert­ti ei oli­si kos­kaan ku­vi­tel­lut muut­ta­van­sa. En to­sin mi­nä­kään. Näin kui­ten­kin kävi.

Mei­dät sai muut­ta­maan Po­riin talo, ei paik­ka­kun­ta. It­se kau­pun­kiin meis­tä kum­mal­la­kaan ei ol­lut si­tei­tä. Minä olin asu­nut Hel­sin­gis­sä koko ai­kui­si­kä­ni.

Et­sim­me uut­ta ko­tia Hel­sin­gis­tä, Van­taal­ta, Es­poos­ta ja koko Uu­del­ta­maal­ta. Haa­vei­lim­me elä­mäs­tä omas­sa ko­dis­sa, jos­ta ku­kaan ei tu­li­si hää­tä­mään mei­tä pois, kun ikään­tyi­sim­me.

Hyvä ys­tä­vä­ni vink­ka­si meil­le myyn­tiin tul­lees­ta, van­has­ta po­ri­lai­ses­ta kar­ta­nos­ta. Aja­tus tuli täy­sin pus­kas­ta mut­ta sai mi­nut vil­lik­si. Siel­lä­hän voi­sin re­mon­toi­da sy­dä­me­ni kyl­lyy­des­tä ja vie­lä­pä työ­mie­les­sä: kir­joit­taa blo­ge­ja ja leh­ti­jut­tu­ja kun­nos­tus- ja si­sus­tus­töis­tä. Mie­li­ku­vi­tuk­ses­sa­ni näin ti­lan nou­se­van uu­teen ku­kois­tuk­seen­sa.

Teim­me kau­pat vuo­den 2014 ke­vääl­lä. Se oli mui­den mie­les­tä silk­kaa hul­luut­ta. Teim­me päin­vas­toin kuin suu­rin osa ikäi­sis­täm­me, sil­lä elä­kei­än kyn­nyk­sel­lä­hän muu­te­taan yleen­sä pie­nem­pään ko­tiin.

Lue myös: 30 ker­taa muut­ta­nut Kit­ti Kum­pu­lai­nen: ”Haa­vei­len elä­mäs­tä Kal­li­o­vuo­ril­la”

Paula ja Pertti olivat etsineet kotia Portugalista muutaman vuoden. Sitten ystävä kertoi Tuorsniemestä ja suunnaksi muuttuikin Pori.

Mu­ri­naa ja va­li­tus­vir­siä

Al­ku maal­la ei ol­lut help­po. Mu­ri­naa ai­heu­tui hy­vin pie­nis­tä asi­ois­ta, ku­ten ruo­hon­leik­kuus­ta, jota suu­rel­la ton­til­la riit­tää. Olin lu­van­nut en­nen muut­toa, et­tei Per­tin tar­vit­se ajaa ruo­hoa. Minä hoi­tai­sin sen it­se tai palk­kai­sin ul­ko­puo­lis­ta apua.

Kävi kui­ten­kin niin, et­tei mi­nul­la ol­lut va­raa mak­saa pi­han­hoi­dos­ta, en­kä it­se eh­ti­nyt sii­tä huo­leh­tia. Ruo­ho on lei­kat­ta­va 5 000 ne­li­ö­met­rin alal­ta vä­hin­tään ker­ran vii­kos­sa tou­ko­kuus­ta lo­ka­kuul­le. Sii­hen me­nee ai­na koko päi­vä. Vie­lä kun Ruo­ve­del­lä si­jait­se­van mök­kim­me piha odot­ti ruo­hon­leik­kaa­jaa, oli­vat vit­sit vä­his­sä.

Va­li­tus­vir­ren ai­hei­siin kuu­lui myös hy­vän lei­vän puu­te. Po­ris­ta ei saa se­ka­lei­pää, vaan pelk­kää kak­koa. Maa­ta kaa­ta­via na­his­te­lun ai­heet ei­vät ol­leet, mut­ta sil­ti ne tun­tui­vat. Vaik­ka vä­lil­lä oli pa­rem­pia ai­ko­ja ja nal­jai­lim­me toi­sil­lem­me huu­mo­rin kaut­ta, tun­sin toi­si­naan sy­vää mie­li­pa­haa ja syyl­li­syyt­tä­kin.

Lue myös: Ta­kai­sin Hel­sin­kiin muut­ta­nut Hei­di Här­kö­nen, 50: ”Pa­luu tuo oman his­to­ri­an esiin uu­del­la ta­val­la”

Elä­mä re­mon­tin kes­kel­lä

Kun re­mont­ti al­koi, Pert­ti eh­dot­ti, et­tä lait­tai­sin yh­den huo­neen ker­ral­laan kun­toon. En kuun­nel­lut vaan in­nos­tuk­sis­sa­ni re­vin ker­ral­la au­ki nel­jän ylä­ker­ran huo­neen ka­tot, sei­nät ja lat­ti­at. Kaa­os oli mel­koi­nen.

Kun ylä­ker­ran re­mont­ti oli ohi, mei­dän­kin vä­lim­me ko­he­ni­vat. Jos voi­sin elää uu­del­leen, toi­mi­sin luul­ta­vas­ti toi­sin. En omis­tau­tui­si re­mon­til­le niin täy­sin. En oli­si ihan niin in­nos­tu­nut jo­kai­ses­ta nau­lan lyö­mi­ses­tä kuin olin. Eh­kä ot­tai­sin pa­rem­min huo­mi­oon kump­pa­ni­ni. Rap­sut­tai­sin vaik­ka sel­kää joka päi­vä, niin kuin sil­loin en­nen.

Ym­mär­rän nyt nii­tä, jot­ka ovat re­mon­toi­neet it­sel­leen avi­oe­ron. Koh­tuus kai­kes­sa kos­kee myös ra­ken­ta­mis­ta, kun­nos­ta­mis­ta ja si­sus­ta­mis­ta. Jos ne me­ne­vät pa­ri­suh­teen edel­le, voi käy­dä huo­nos­ti. On­nek­si meil­lä oli poh­jal­la niin pal­jon rak­kaut­ta ja huu­mo­ria, et­tä jak­soim­me.

Paulalla on harvinainen geenivirhe, jonka takia hänen pitää välttää ilmansaasteita. Se oli tärkeä kimmoke muuttoon maalle.

Ih­mis­suh­teet uu­sik­si

Kun muu­tim­me Po­riin, Pert­ti tun­si paik­ka­kun­nal­ta yh­den ih­mi­sen. Minä en si­tä­kään vä­hää. Mo­net lä­hi­su­ku­lai­sis­ta, ys­tä­vis­tä ja eten­kin työ­ka­ve­reis­ta jäi­vät Hel­sin­gin seu­dul­le. Läh­de­pä sii­nä sit­ten vie­raas­sa kau­pun­gis­sa luo­maan ym­pä­ril­le­si uut­ta elä­mi­sen inf­rast­ruk­tuu­ria!

Ko­vin pal­jon em­me ole tu­tus­tu­neet pai­kal­li­siin ih­mi­siin. Maa­seu­dul­la asu­mi­sen huo­no­ja puo­lia on, et­tei ta­paa tar­peek­si ih­mi­siä kas­vo­tus­ten.

So­si­aa­li­nen kans­sa­käy­mi­nen on vä­hen­ty­nyt, mut­ta toi­saal­ta elä­määm­me on tul­lut li­sää mu­ka­via hy­vän päi­vän tut­tu­ja jär­jes­tä­mie­ni kirp­pu­to­ri­ta­pah­tu­mien myö­tä. Van­hois­ta, meil­le tar­peet­to­mis­ta ta­va­rois­ta saa­duil­la pik­ku sum­mil­la on maa­lat­tu taas jo­kin sei­nä.

On­nek­sem­me meil­lä on mu­ka­vat naa­pu­rit. Kar­ta­non en­ti­ses­tä emän­näs­tä on tul­lut ys­tä­väm­me. Voim­me kos­ka ta­han­sa pii­pah­taa hä­nen luo­naan tai ky­sel­lä kar­ta­non van­hois­ta käy­tän­nöis­tä.

En­ti­sis­tä ys­tä­vis­tä on tul­lut aut­ta­mat­ta pelk­kiä Fa­ce­book-ka­ve­rei­ta. Hel­sin­gis­sä asi­oi­des­sam­me em­me eh­di ta­va­ta hei­tä, sil­lä meil­lä on ai­na kii­re ta­kai­sin.

Lue myös: Riit­ta­lee­na löy­si ko­din Is­ra­e­lin kib­but­sis­ta: ”Elä­mä on ren­nom­paa kuin Suo­mes­sa”

Plus­san puo­lel­la

Uu­des­sa ko­dis­sam­me mi­nut te­kee on­nel­li­sek­si va­del­ma­tar­ha. Va­li­tet­ta­vas­ti se on pääs­syt pa­has­ti pu­si­koi­tu­maan. Saam­me siel­tä vuo­sit­tain run­saat 200 lit­raa va­del­maa, jos­ta on jou­ta­nut mar­jo­ja myös myyn­tiin. Vii­ni- ja kar­vi­ais­mar­jois­ta­kin saan hy­vän sa­don.

Olen lap­ses­ta läh­tien ol­lut hi­mo­mar­jas­ta­ja ja -sie­nes­tä­jä. Po­ris­sa olen ko­lun­nut lä­hi­met­siä ja aja­nut lä­hi­ky­liin mus­ti­koi­den, puo­lu­koi­den ja sien­ten pe­rään. Ker­ran sain herk­ku­tat­te­ja kym­me­niä ki­lo­ja ja myin nii­tä Hel­sin­kiin.

Rie­mua ar­ki­päi­vään tuo­vat pie­net asi­at. Tont­tim­me ra­jal­ta läh­tee kau­nis, van­ha­nai­kai­nen met­sä­tie, jon­ka var­rel­la on sil­män­kan­ta­mat­to­miin pel­to­ja ja nii­den kes­kel­le jää­nei­tä met­sä­saa­rek­kei­ta. Tä­hän sa­ta­kun­ta­lai­seen mai­se­maan en väsy. Sitä kat­sel­len suo­ri­tan päi­vit­täin pa­kol­li­sen lii­kun­nan.

Satakuntalainen maisema viehättää niin Perttiä kuin Paulaakin. – Maaseudulla asumisen huonoja puolia on, ettei tapaa tarpeeksi ihmisiä kasvotusten. Onneksi meillä on mukavat naapurit, Paula sanoo.

An­teek­si­pyyn­nön voi­ma

Myön­teis­tä muu­tos­sa on ol­lut myös se, et­tä olem­me kum­pi­kin ope­tel­leet pyy­tä­mään ja an­ta­maan an­teek­si. Ai­kai­sem­min an­teek­si-sa­naa ei meil­lä lii­oin vil­jel­ty.

An­teek­si an­ta­mi­ses­sa meil­lä to­sin on vie­lä pa­ran­ta­mi­sen va­raa. Olem­me kum­pi­kin mel­ko yl­pei­tä ih­mi­siä em­me­kä an­na he­vin pe­rik­si. It­se en tuos­ta vain pys­ty an­ta­maan an­teek­si vaan saa­tan pan­ta­ta vas­taus­ta­ni tun­te­ja.

Isos­sa ta­los­sa riit­tää te­ke­mis­tä yl­lin kyl­lin. Jaam­me työt voi­miem­me ja miel­ty­mys­tem­me mu­kaan luon­te­vas­ti, il­man rii­te­lyä.

Na­his­te­lem­me edel­leen, mut­ta vain pie­nis­tä asi­ois­ta. Isois­ta asi­ois­ta osaam­me ny­ky­ään so­pia il­man rii­taa. Em­pa­ti­an ky­kyä meil­lä on mo­lem­mil­la, jo­ten vii­meis­tään sil­loin, kun tois­ta on si­val­ta­nut sa­noil­laan oi­kein kun­nol­la, osaa­kin muut­taa suun­taa ja ot­taa lem­pe­äm­män lin­jan. Sel­lai­ses­sa ti­lan­tees­sa muis­tu­tan it­se­ä­ni sii­tä, et­tä vas­ta­pää­tä on ih­mi­nen, jo­hon ker­ran ra­kas­tuin sil­mit­tö­mäs­ti lop­pui­äk­se­ni."

Lue myös:

8 + 1 vink­kiä: Näin muut­to on­nis­tuu

Mitä jos muut­tai­sit­kin kom­muu­niin?

Suo­ma­lais­syn­tyi­sen Pau­lan ko­din vä­ri­käs si­sus­tus hur­maa Ruot­sis­sa