Nenne Hallman teksti / Arsi Ikäheimonen kuvat Oma Aika 3/2014
Työantajayritykseni vaihtoi omistajaa kolmen viime vuoden aikana kolme kertaa. Viimeistään toisen vaihdoksen jälkeen minun olisi pitänyt ymmärtää oma etuni ja vaihtaa työpaikkaa. Mahdollisuus luiskahti käsistäni, kun kolmas omistaja muutti yrityksensä strategiaa ja lopetti työt minulta ja kuudelta työntekijältäni. Töitä silti paiskittiin vielä jopa niin, että kesälomasta katosi kymmenen päivää, jotka oli otettava syksyllä irtisanomisajan yhteydessä.
Muutama viikko tämän jälkeen kuoli toinen koiramme, yhdeksän vuotta ilot ja surut jakanut rakas perheenjäsen. Yritin keskittyä positiiviseen: lapsi lähtee maailmalle, opiskelemaan unelma-alalleen ja kotona olisi vain yksi koira ulkoilutettavana ja ruokittavana. Minulle koittaisi pitkään odottamani vapaus. Värjäsin hiukseni vaaleiksi. Tunsin oloni jopa hieman riehakkaaksi, valmiiksi seikkailuun.
Vielä alkukesästä olin optimisti myös uuden työn löytymisen suhteen. Mutta työpaikalta annettu tuki asiassa oli vieläkin korvissa kirskuva lausahdus: Sinähän putoat aina jaloillesi. Heippa.
Niinpä niin. Olen kohta 57-vuotias. Takana lähes kymmenen vuotta esimies- ja johtotehtävissä. Taitojani vastaavia työpaikkoja on haussa harvakseltaan. Pitäisi muistuttaa olemassaolostaan, osata kertoa fiksulla tavalla olevansa käytettävissä. Pääsen haastatteluihin, joissa ymmärrän lopulta, että olen rekrytoijan mielestä liian vanha. Ensimmäistä kertaa mielessä käy työttömäksi joutumisen mahdollisuus.
Kallonkutistajalle vahingossa
Viime hetkellä päätin hyödyntää käsistäni hupenevan ajan, jonka olen vielä työterveyshuollon piirissä. Joudun vahingossa psykiatrin vastaanotolle. Luulen olevani työterveyslääkärillä, jolta saisin lähetteet vielä viimeisiin verikokeisiin ja kolesterolimittauksiin. Päädynkin puhumaan siitä, miten pahalta minusta tuntuu juuri nyt.
Puhuminen auttaa. 45 minuuttia selvittää ajatuksiani siitä, mitä oikeastaan haluan tehdä, jos vielä kerran kasvan isoksi. Psykiatri saa minut myös hakeutumaan työnohjaukseen työpsykologille, jonka palveluja minulla oli oikeus käyttää viisi kertaa vuodessa. Olen lähettänyt sinne tiimini jäseniä, mutta itse olen jättänyt tämän viime tippaan.
Saan viikossa enemmän mielenterveyskonsultointia kuin olen saanut koko tähänastisessa elämässäni; minut sijoitetaan taas epähuomiossa psykiatrin vastaanotolle, kun luulen olevani menossa työpsykologille.
Eipä hätää, sanoo uusi ystävällinen kallonkutistaja ja testaa stressi- ja masennustasoani. Viisari osoittaa lievää masennusta, jonka lääkäri määrittelee keskivahvaksi. Hänen mukaansa kun luonteeni vuoksi koen keskivahvan alakulon lievänä. Stressinuppikin on kaakossa, eikä se ole hyvä asia.
Unohdan, kadotan, panikoin
Vastaan viikossa moniin kysymyksiin: Olenko onnellinen? Osaanko rentoutua? saanko nautintoa asioista? Olenko lihonut tai laihtunut? Onko univaikeuksia? Innostunko? Pelkäänkö tulevaisuutta? Kiinnostaako seksi aiempaan tapaan? Pidänkö itseäni ennenaikaisesti vanhentuneena? Jännitänkö, unohtelenko asioita? Pystynkö lukemaan kirjoja ja pysynkö niiden juonessa mukana? Onko keskittyminen hankalaa? Olenko surullinen? Menenkö paniikkiin?
Ropsauttelen tasaisesti kyllä- ja ei-vastauksia, mutta jotkin kysymyksistä jäävät pyörimään mieleeni. En ole ymmärtänyt, että jännittyneisyydeltäni en osaa nukahtaa päiväunille, vaikka varhaisten stressiaamuheräämisten takia olen tanakasti unen puutteessa.
Unohdan samalla viikolla kaksi tärkeää tapaamista ja kadotan kännykkäni. Sätin näistä itseäni ja kännykästä menen melkein paniikkiin. Herään taas aamulla pari tuntia liian aikaisin ja alan maksaa laskuja, siivota kirjoituspöytää, tai ihan mitä tahansa. Vaatekomeroni joudun siivoamaan kerran viikossa, koska en laita mitään sieltä ottamaani käytön jälkeen paikalleen.
Kun lopulta pääsen työpsykologille, hän toteaa minua kuunneltuaan nähneensä samassa tuolissa monia viisikymppisiä, joilta on vastaavassa tilanteessa mennyt toimintakyky. Sen palauttaminen on todella työlästä, joskus mahdotonta.
Olemme valmistautuneet muutoksiin huonosti, vaikka sukupolvemme taisi olla ensimmäinen, jolle viimeistään lukiossa opetettiin, että ammattiakin on oltava valmis vaihtamaan. Vaihdettu onkin, mutta kukaan ei kertonut, millainen perhonen näistä muodonmuutoksista kuoriutuisi.
Työterveyslääkäri-psykiatri muistuttaa, että pitkään samanlaisessa työssä ollut ihminen veistää persoonastaan tehtävään sopivan. Jokainen voi kohdallaan pohtia, mitä ominaisuuksia on joutunut karsimaan pois, mitä hiomaan niiden tilalle. Kun työ sitten loppuu, voi jäljelle jäänyt persoona tuntua oudolta ja mitä vaativampi tehtävä on ollut, sitä vähemmälle omat tarpeet on karsittu. Nyt ne pitäisi taas tunnistaa.
Mitä sitten haluan?
Asiantuntija muistuttaa myös, että alakulo, jopa suru, kuuluvat viisikymppisten ikävaiheeseen. Lasten lähteminen kotoa omaan elämäänsä on sekä odotettu että pelätty tapahtuma. On myös niitä, jotka se suistaa tarpeettomuuden mustaan aukkoon. Omat vanhemmat eivät ehkä ole enää elossa tai vastuu heistä on siirtynyt lapsille. Se panee myös ajattelemaan omaa elämänkaartaan. Me viisikymppiset olemme siis vaiheessa, jossa punnitsemme mennyttä ja tulevaa.
Tämän puntarin vaakakupeissa lukee lakonisesti suru ja ilo. Tunnistamme ympäriltämme ne, joiden kuhmurainen kuppi viistää maata ja kadehdimme niitä, joiden sädehtivä malja näyttää niin kevyeltä.
Asiantuntijaneuvojen jälkeen päätin, etten enää hae pomon paikkoja. Nyt tietäisin, miten vastata kehityskeskustelussa kysymykseen, missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua. No, tekemässä itsenäisesti työtäni, mieluiten pääosin kirjoittamista.
Marraskuun puoliväli ja työsuhteen loppuminen tulevat kohti väistelemättä. On ilmoittauduttava TE-toimistoon, jotta ei jäisi vaille ansaittuja etuja. Valitsen tahallani syrjäisen osoitteen, etten joutuisi jonottamaan.
Kun lopulta pääsen vastaanotolle, papereitani tutkii minua vähän nuorempi, ystävällinen, aksentilla suomea puhuva henkilö, jonka avoin viesti oli: emme me voi sinua auttaa. Ei yllättänyt, mutta neuvoja sain niin, että en enää osannut päättää mitä tehdä seuraavaksi. Olin saanut työnpätkän ja vasta sen loputtua voisin hakea ansaitsemaani päivärahaa.
Asiointi työttömyystahoissa on hämmentävää. Vaikka itse on tekstin ja sisällöntuotannon ammattilainen, näitä sisältöjä on vaikeaa ymmärtää. Neuvovat tahot ovat kiireisiä ja haluavat päästä eroon kysyjästä mahdollisimman nopeasti.
Minulle käy kuin lääkärin vastaanotolla; unohdan pyytää lääkettä ja jään ilman sairauslomaa. Soitan seuraavana päivänä uudestaan ja aloitan alusta. Kun paperit eivät etene, eivät etene myöskään päätökset työttömyysturvasta. Millä ihmisten oletetaan näissä tilanteissa selviävän? Luottokortillako, sukulaisten ja kavereiden vipeillä, säästöillä?
Miten selviän asuntolainan lyhennyksistä? Alan työstää päätöstä lyhennysvapaan hakemisesta, ja se helpottaa ja samalla ahdistaa. Velvollisuudentuntoinen minäni pitää muutosta lainanmaksuaikataulussa epäonnistumisena. Selviytyjä-minä sanoo, että entä jos myisit koko asunnon?
On raskasta hoitaa samalla byrokratiaa ja itseään. Sorrun taas hakemaan vastuullista työtä. Työhakemuksen laatiminen vieraalla kielellä vie kaksi päivää. Kun hakemus on jo vastaanotettu, herään aamuyöllä ja tajuan, että olin unohtanut siitä olennaisia asioita.
Täsmäapua yli 50-vuotiaalle työnhakijalle Huomaan, että hakemuksiin on alettava suhtautua välinpitämättömästi, jotta ne eivät herätä turhia, energiaa ahmivia odotuksia. Seuraavaan, suomenkieliseen työhakemukseen kuluu taas kokonainen päivä, ja keskittymiskyky katoaa kahdeksi päiväksi sen jälkeen. Palaan takaisin entiseen hiusväriini ja ihmettelen aiempaa hairahdustani vaalennukseen.
Teen edelleen päivässä kuusi seitsemän tuntia erilaisia asioita tietokoneella. Selaan työpaikkailmoituksia, teen profiilin LinkedIniin, internetin yhteisöön, jossa esitellään omaa uraa ja saan kontakteja. Tutkin eri työnvälittäjien nettisivuja ja löydän täsmäapua yli 50-vuotiaan työnhakuun.
Uusi Uranus-nettisivu kertoo ihan viisaasti, ettei ansioluetteloa kannata tämän ikäisenä aloittaa syntymävuodella, eikä kaikkea tekemäänsä kannata listata, jos asiakirja alkaa mennä monisivuiseksi. En usko, että hakemuksen käsittelijältä jää huomaamatta ikäni, sillä sitä kysytään heti lomakkeen alussa.
Tajuan vähitellen, että työtä ei ehkä hakemalla tule vastaan, vaan se on löydettävä itse. Samalla ymmärrän, että olen vajaatyöllistynyt, en työtön. Minulla on tiedossa pätkiä, joista yritän kutoa kokonaisuuden. Rauhoitun.
Opin asioita, joihin on suhtauduttava varauksellisesti: Työtä etsivän on oltava jatkuvasti käytettävissä. Se ei kuitenkaan saisi lamauttaa, että en pysty ryhtymään mihinkään kehittävään, kiinnostavaan enkä aikaa vievään.
Asioihin ei voi valmistautua, mutta suosittelen lämpimästi suunnittelua ja jonkinlaista eläytymistä ennakolta mahdollisiin elämänmuutoksiin.
Mistä voi luopua ja mitä voi tehdä toisin? Itse kypsyn näihin päätöksiin hitaasti. Ensimmäiseksi alan käyttää systemaattisemmin joukkoliikennettä. Autoretket suunnittelen niin, että pystyn hoitamaan samalla reissulla monta asiaa.
Puhelimen järkikäyttöä on opeteltava työsuhdeliittymän katkettua, sillä minulla ei ole teinien tapaan mitään käsitystä siitä, kuinka suuri on normaali puhelinlasku. Sitten alan lainailla kirjoja ja lopetan vastentahtoisesti joitain lehtitilauksia. Isompia ratkaisuja, kuten asuntolainan maksutaukoa haudon pitkään ja kun lopulta päätän hakea, tunnen suurta helpotusta.
Lykkäämisen kierre uhkaa
Kaikki nämä asiat, toimet, päätökset ja tapaamiset, netin selailu, työhakemusten kirjoittaminen, asiakirjojen kopiointi, skannaus ja lataaminen eri tarkoituksiin uuvuttaa. Tällaisia asioita ei pystyisi hoitamaan työn ohessa, vaikka meillä muutosturvan alaisilla, taloudellisista ja tuotannollisista syistä poispotkituilla olisi oikeus käyttää vielä työssä ollessamme 20
päivää työnhakuun työnantajan kustannuksella.
Uupumuksesta seuraa lykkäämisen kierre, joka ajoittain aiheuttaa kasaantumisia. Opettelen itsekuria, jota minulla työelämässä oli muillekin jaettavaksi. Päätän aamuvarhaisella päivän tehtävät. Niitä ei saa olla liian monta, mutta parin hankalan asian selvittäminen päivässä tuo suurta tyydytystä. Uupumus ja stressi heikentävät myös epävarmuuden kestämistä ja pieninkin epäonni on suistaa neuvottomuuteen.
Vaikeita ja hankalia asioita on kasaantunut työvuosien aikana, kun omat asiat ovat jääneet työkiireiden vuoksi puolitekoisiksi. Siivoan edelleen vaatehuonettani lähes päivittäin ja alan tajuta, että vain karsimalla tavaraa saan asiat järjestykseen. Sitä on kertynyt vuosien varrella liikaa, koska kiireisessä arjessa ostaa nopeammin uutta kuin korjaa tai uudistaa vanhaa. Koti jää kakkoseksi, jotta jaksamme työssä. Työssä jaksamista kyllä auttaisi, jos kotiasiat olisivat järjestyksessä.
Jouluun mennessä saan keittiökaapit kuntoon ja huomaan kantaneeni roskikseen muutamia muovikassillisia yli-ikäistä tavaraa. Teen itse muutamia joululahjoja, sekin tyhjentää vuosien varrella keräämiäni kangasvarastoja. Selvitän ulkomailla opiskelevan poikani kesken jääneen ajo-opetuksen. Näen selvemmin viime vuosien tilanteita ja huomaan ottaneeni usein liian ison taakan kannettavakseni sekä työssä että kotona. Päätän, että en enää koskaan anna työn ohittaa omia tarpeitani.
Oma tahto haltuun
Jouluna ja välipäivinä ajatukset alkavat yhtäkkiä kirkastua. Alan suunnitella kouluttautumista, huomaan haaveilevani interrailista pitkin Eurooppaa ja alan uskoa itseeni vähän enemmän. Uudenvuoden aatonaattona saan puhelun pankista. Ei olekaan varmaa, saanko lyhennysvapaata. Loppupäivä on pilalla, vaikka edessä on mukava ilta entisen kollegan syntymäpäivillä. Hänet saneerattiin eläkkeelle viisi vuotta sitten.
Kun lyhennysvapaa sitten kuitenkin myönnetään, tuntuu siltä, kuin olisin tehnyt valtavan työn. Ajatukset kirkastuvat taas ja avuksi siinä on myös keskustelu positiivisen pankkivirkailijan kanssa. Sen jälkeen lainan maksusuunnitelman muuttaminen ei tunnu takaiskulta, vaan kypsältä suunnittelulta.
Pyhät ovat kuluneet perheen ja ystävien seurassa, niiden, jotka ovat samassa tilanteessa, yt-neuvotteluissa tai vielä töissä. Tällaiseen minulla ei ole ollut aikaa vuosiin. Voimani palaavat. Haaveilen ja teen suunnitelmia ja päätöksiä. Yksi on rajoittaa byrokratian hoitamista päivään viikossa. Selvittelen kirjoittajakoulutuksia ja päätän hankkia oppia myös kuvien tekemisestä.
Kun annan itselleni luvan haaveilla ja unelmoida, alkaa mielikuvitus tuottaa materiaalia. Se on parasta lääkettä hetken hukassa olleen ammatillisen itsetunnon takaisin saamiseksi.
Näihin kannattaa perehtyä
● Työttömyyskassa.
Varmista jäsenyytesi ja työssäoloehtosi eli jäsenyytesi pituus, joka vaaditaan turvan saamiseen. Jäsenenä on oltava nyt kuusi kuukautta. Selvitä ennakolta mahdollisen ansiosidonnaisen työttömyyskorvauksesi suuruus. Laki työttömyysturvasta muuttui vuodenvaihteessa. Päivitä tietosi, älä usko kuulopuheisiin.
● Te-toimisto eli työ- ja elinkeinotoimisto.
Työttömäksi on ilmoittauduttava 30 päivän aikana työsuhteen loputtua, jotta saat mahdolliset tuet. TEtoimisto antaa lausunnon työttömyyskassallesi oikeudestasi työttömyyskorvaukseen. TE-toimistosta haetaan työttömän perusturvaa ja työmarkkinatukea.Toimistoissa on pitkät jonot ja ankeat olosuhteet. Palvelun taso vaihtelee.
● Entä se paljon puhuttu eläkeputki? Mikäli osoittaudun iäkkääksi pitkäaikaistyöttömäksi, minulla on oikeus työttömyysturvan lisäpäiviin, jos täytän 61 vuotta ennen kuin olen ollut 500 päivää työttömänä. Työttömyyden katkaisevat esimerkiksi pätkätyöt eli 500 päivää voi jakautua useamman vuoden ajalle.
● Kun pätkiä on kertynyt riittävästi, ne oikeuttavat taas uuteen ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan, joka lasketaan pätkätöiden palkan mukaan. Lisäpäivät jatkuvat sitten siihen saakka kun täytän 65. Onneksi ansiosidonnainen työttömyyskorvaus kartuttaa eläkettä, tosin huonommin kuin palkka.
● Jos haluat opiskella, voit hakea alueesi työllistämiskoulutuksiin ja saat korotettua päivärahaa. Luoville aloille ei ole tarjolla työllisyyskoulutusta.
● Jos omistat 15 prosenttia osakeyhtiöstä ja olet yhtiön hallituksen jäsen, sinut määritellään yrittäjäksi. Voit pysyä yrityksesi työntekijänä, vaikka omistaisit siitä 50 prosenttia, jos et kuulu hallitukseen. Toimitusjohtaja pysyy työsuhteisena, jos omistaa enintään viisi prosenttia.
OMA AIKA TÄNÄÄN
LUETUIMMAT
OMA AIKA TÄNÄÄN
LUETUIMMAT
Asiakaspalvelu palvelee sinua arkisin klo 8-16 numerossa 03 4246 5341 ja sähköpostitse osoitteessa omaaika@jaicom.com
Tavoitat toimituksen osoitteista:
Päätoimittaja Anu Virnes-Karjalainen anu.virnes-karjalainen@elmomedia.fi tai p. 040 7464451
Toimitussihteeri Leena Filpus leena.filpus@elmomedia.fi tai p. 040 531 6552
LehtiMoguli Oy
PL 41, 00211 Helsinki
Asiakaspalvelu palvelee sinua arkisin klo 8-16 numerossa 03 4246 5341 ja sähköpostitse osoitteessa omaaika@jaicom.com
Tavoitat toimituksen osoitteista:
Päätoimittaja Anu Virnes-Karjalainen anu.virnes-karjalainen@elmomedia.fi tai p. 040 7464451
Toimitussihteeri Leena Filpus leena.filpus@elmomedia.fi tai p. 040 531 6552
LehtiMoguli Oy
PL 41, 00211 Helsinki
Tämä sivusto käyttää evästeitä käytettävyyden parantamiseksi. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt myös evästeiden käyttämisen.