Työ­an­ta­ja­y­ri­tyk­se­ni vaih­toi omis­ta­jaa kol­men vii­me vuo­den ai­ka­na kol­me ker­taa. Vii­meis­tään toi­sen vaih­dok­sen jäl­keen mi­nun oli­si pi­tä­nyt ym­mär­tää oma etu­ni ja vaih­taa työ­paik­kaa. Mah­dol­li­suus luis­kah­ti kä­sis­tä­ni, kun kol­mas omis­ta­ja muut­ti yri­tyk­sen­sä stra­te­gi­aa ja lo­pet­ti työt mi­nul­ta ja kuu­del­ta työn­te­ki­jäl­tä­ni. Töi­tä sil­ti pais­kit­tiin vie­lä jopa niin, et­tä ke­sä­lo­mas­ta ka­to­si kym­me­nen päi­vää, jot­ka oli otet­ta­va syk­syl­lä ir­ti­sa­no­mi­sa­jan yh­tey­des­sä.

Muu­ta­ma viik­ko tä­män jäl­keen kuo­li toi­nen koi­ram­me, yh­dek­sän vuot­ta ilot ja su­rut ja­ka­nut ra­kas per­heen­jä­sen. Yri­tin kes­kit­tyä po­si­tii­vi­seen: lap­si läh­tee maa­il­mal­le, opis­ke­le­maan unel­ma-alal­leen ja ko­to­na oli­si vain yk­si koi­ra ul­koi­lu­tet­ta­va­na ja ruo­kit­ta­va­na. Mi­nul­le koit­tai­si pit­kään odot­ta­ma­ni va­paus. Vär­jä­sin hiuk­se­ni vaa­leik­si. Tun­sin olo­ni jopa hie­man rie­hak­kaak­si, val­miik­si seik­kai­luun.

Vie­lä al­ku­ke­säs­tä olin op­ti­mis­ti myös uu­den työn löy­ty­mi­sen suh­teen. Mut­ta työ­pai­kal­ta an­net­tu tuki asi­as­sa oli vie­lä­kin kor­vis­sa kirs­ku­va lau­sah­dus: Si­nä­hän pu­to­at ai­na ja­loil­le­si. Heip­pa.

Niin­pä niin. Olen koh­ta 57-vuo­ti­as. Ta­ka­na lä­hes kym­me­nen vuot­ta esi­mies- ja joh­to­teh­tä­vis­sä. Tai­to­ja­ni vas­taa­via työ­paik­ko­ja on haus­sa har­vak­sel­taan. Pi­täi­si muis­tut­taa ole­mas­sa­o­los­taan, osa­ta ker­toa fik­sul­la ta­val­la ole­van­sa käy­tet­tä­vis­sä. Pää­sen haas­tat­te­lui­hin, jois­sa ym­mär­rän lo­pul­ta, et­tä olen rek­ry­toi­jan mie­les­tä lii­an van­ha. En­sim­mäis­tä ker­taa mie­les­sä käy työt­tö­mäk­si jou­tu­mi­sen mah­dol­li­suus.

Kal­lon­ku­tis­ta­jal­le va­hin­gos­sa

Vii­me het­kel­lä pää­tin hyö­dyn­tää kä­sis­tä­ni hu­pe­ne­van ajan, jon­ka olen vie­lä työ­ter­veys­huol­lon pii­ris­sä. Jou­dun va­hin­gos­sa psy­ki­at­rin vas­taa­no­tol­le. Luu­len ole­va­ni työ­ter­veys­lää­kä­ril­lä, jol­ta sai­sin lä­het­teet vie­lä vii­mei­siin ve­ri­ko­kei­siin ja ko­les­te­ro­li­mit­tauk­siin. Pää­dyn­kin pu­hu­maan sii­tä, mi­ten pa­hal­ta mi­nus­ta tun­tuu juu­ri nyt.

Pu­hu­mi­nen aut­taa. 45 mi­nuut­tia sel­vit­tää aja­tuk­si­a­ni sii­tä, mitä oi­ke­as­taan ha­lu­an teh­dä, jos vie­lä ker­ran kas­van isok­si. Psy­ki­at­ri saa mi­nut myös ha­keu­tu­maan työ­noh­jauk­seen työp­sy­ko­lo­gil­le, jon­ka pal­ve­lu­ja mi­nul­la oli oi­keus käyt­tää vii­si ker­taa vuo­des­sa. Olen lä­het­tä­nyt sin­ne tii­mi­ni jä­se­niä, mut­ta it­se olen jät­tä­nyt tä­män vii­me tip­paan.

Saan vii­kos­sa enem­män mie­len­ter­veys­kon­sul­toin­tia kuin olen saa­nut koko tä­hä­nas­ti­ses­sa elä­mäs­sä­ni; mi­nut si­joi­te­taan taas epä­huo­mi­os­sa psy­ki­at­rin vas­taa­no­tol­le, kun luu­len ole­va­ni me­nos­sa työp­sy­ko­lo­gil­le.

Ei­pä hä­tää, sa­noo uu­si ys­tä­väl­li­nen kal­lon­ku­tis­ta­ja ja tes­taa stres­si- ja ma­sen­nus­ta­so­a­ni. Vii­sa­ri osoit­taa lie­vää ma­sen­nus­ta, jon­ka lää­kä­ri mää­rit­te­lee kes­ki­vah­vak­si. Hä­nen mu­kaan­sa kun luon­tee­ni vuok­si koen kes­ki­vah­van ala­ku­lon lie­vä­nä. Stres­si­nup­pi­kin on kaa­kos­sa, ei­kä se ole hyvä asia.

Unoh­dan, ka­do­tan, pa­ni­koin

Vas­taan vii­kos­sa mo­niin ky­sy­myk­siin: Olen­ko on­nel­li­nen? Osaan­ko ren­tou­tua? saan­ko nau­tin­toa asi­ois­ta? Olen­ko li­ho­nut tai laih­tu­nut? On­ko uni­vai­keuk­sia? In­nos­tun­ko? Pel­kään­kö tu­le­vai­suut­ta? Kiin­nos­taa­ko sek­si ai­em­paan ta­paan? Pi­dän­kö it­se­ä­ni en­ne­nai­kai­ses­ti van­hen­tu­nee­na? Jän­ni­tän­kö, unoh­te­len­ko asi­oi­ta? Pys­tyn­kö lu­ke­maan kir­jo­ja ja py­syn­kö nii­den juo­nes­sa mu­ka­na? On­ko kes­kit­ty­mi­nen han­ka­laa? Olen­ko su­rul­li­nen? Me­nen­kö pa­niik­kiin?

Rop­saut­te­len ta­sai­ses­ti kyl­lä- ja ei-vas­tauk­sia, mut­ta jot­kin ky­sy­myk­sis­tä jää­vät pyö­ri­mään mie­lee­ni. En ole ym­mär­tä­nyt, et­tä jän­nit­ty­nei­syy­del­tä­ni en osaa nu­kah­taa päi­vä­u­nil­le, vaik­ka var­hais­ten stres­si­aa­mu­he­rää­mis­ten ta­kia olen ta­na­kas­ti unen puut­tees­sa.

Unoh­dan sa­mal­la vii­kol­la kak­si tär­ke­ää ta­paa­mis­ta ja ka­do­tan kän­nyk­kä­ni. Sä­tin näis­tä it­se­ä­ni ja kän­ny­käs­tä me­nen mel­kein pa­niik­kiin. He­rään taas aa­mul­la pari tun­tia lii­an ai­kai­sin ja alan mak­saa las­ku­ja, sii­vo­ta kir­joi­tus­pöy­tää, tai ihan mitä ta­han­sa. Vaa­te­ko­me­ro­ni jou­dun sii­vo­a­maan ker­ran vii­kos­sa, kos­ka en lai­ta mi­tään siel­tä ot­ta­maa­ni käy­tön jäl­keen pai­kal­leen.

Kun lo­pul­ta pää­sen työp­sy­ko­lo­gil­le, hän to­te­aa mi­nua kuun­nel­tu­aan näh­neen­sä sa­mas­sa tuo­lis­sa mo­nia vii­si­kymp­pi­siä, joil­ta on vas­taa­vas­sa ti­lan­tees­sa men­nyt toi­min­ta­ky­ky. Sen pa­laut­ta­mi­nen on to­del­la työ­läs­tä, jos­kus mah­do­ton­ta.

Olem­me val­mis­tau­tu­neet muu­tok­siin huo­nos­ti, vaik­ka su­ku­pol­vem­me tai­si ol­la en­sim­mäi­nen, jol­le vii­meis­tään lu­ki­os­sa ope­tet­tiin, et­tä am­mat­ti­a­kin on ol­ta­va val­mis vaih­ta­maan. Vaih­det­tu on­kin, mut­ta ku­kaan ei ker­to­nut, mil­lai­nen per­ho­nen näis­tä muo­don­muu­tok­sis­ta kuo­riu­tui­si.

Työ­ter­veys­lää­kä­ri-psy­ki­at­ri muis­tut­taa, et­tä pit­kään sa­man­lai­ses­sa työs­sä ol­lut ih­mi­nen veis­tää per­soo­nas­taan teh­tä­vään so­pi­van. Jo­kai­nen voi koh­dal­laan poh­tia, mitä omi­nai­suuk­sia on jou­tu­nut kar­si­maan pois, mitä hi­o­maan nii­den ti­lal­le. Kun työ sit­ten lop­puu, voi jäl­jel­le jää­nyt per­soo­na tun­tua ou­dol­ta ja mitä vaa­ti­vam­pi teh­tä­vä on ol­lut, sitä vä­hem­mäl­le omat tar­peet on kar­sit­tu. Nyt ne pi­täi­si taas tun­nis­taa.

Mitä sit­ten ha­lu­an?

Asi­an­tun­ti­ja muis­tut­taa myös, et­tä ala­ku­lo, jopa suru, kuu­lu­vat vii­si­kymp­pis­ten ikä­vai­hee­seen. Las­ten läh­te­mi­nen ko­toa omaan elä­mään­sä on sekä odo­tet­tu et­tä pe­lät­ty ta­pah­tu­ma. On myös nii­tä, jot­ka se suis­taa tar­peet­to­muu­den mus­taan auk­koon. Omat van­hem­mat ei­vät eh­kä ole enää elos­sa tai vas­tuu heis­tä on siir­ty­nyt lap­sil­le. Se pa­nee myös ajat­te­le­maan omaa elä­män­kaar­taan. Me  vii­si­kymp­pi­set olem­me siis vai­hees­sa, jos­sa pun­nit­sem­me men­nyt­tä ja tu­le­vaa.

Tä­män pun­ta­rin vaa­ka­ku­peis­sa lu­kee la­ko­ni­ses­ti suru ja ilo. Tun­nis­tam­me ym­pä­ril­täm­me ne, joi­den kuh­mu­rai­nen kup­pi viis­tää maa­ta ja ka­deh­dim­me nii­tä, joi­den sä­deh­ti­vä mal­ja näyt­tää niin ke­vy­el­tä.

Asi­an­tun­ti­ja­neu­vo­jen jäl­keen pää­tin, et­ten enää hae po­mon paik­ko­ja. Nyt tie­täi­sin, mi­ten vas­ta­ta ke­hi­tys­kes­kus­te­lus­sa ky­sy­myk­seen, mis­sä näet it­se­si vii­den vuo­den ku­lut­tua. No, te­ke­mäs­sä it­se­näi­ses­ti työ­tä­ni, mie­lui­ten pää­o­sin kir­joit­ta­mis­ta.

Mar­ras­kuun puo­li­vä­li ja työ­suh­teen lop­pu­mi­nen tu­le­vat koh­ti väis­te­le­mät­tä. On il­moit­tau­dut­ta­va TE-toi­mis­toon, jot­ta ei jäi­si vail­le an­sait­tu­ja etu­ja. Va­lit­sen ta­hal­la­ni syr­jäi­sen osoit­teen, et­ten jou­tui­si jo­not­ta­maan.

Kun lo­pul­ta pää­sen vas­taa­no­tol­le, pa­pe­rei­ta­ni tut­kii mi­nua vä­hän nuo­rem­pi, ys­tä­väl­li­nen, ak­sen­til­la suo­mea pu­hu­va hen­ki­lö, jon­ka avoin vies­ti oli: em­me me voi si­nua aut­taa. Ei yl­lät­tä­nyt, mut­ta neu­vo­ja sain niin, et­tä en enää osan­nut päät­tää mitä teh­dä seu­raa­vak­si. Olin saa­nut työn­pät­kän ja vas­ta sen lo­put­tua voi­sin ha­kea an­sait­se­maa­ni päi­vä­ra­haa.

Asi­oin­ti työt­tö­myys­ta­hois­sa on häm­men­tä­vää. Vaik­ka it­se on teks­tin ja si­säl­lön­tuo­tan­non am­mat­ti­lai­nen, näi­tä si­säl­tö­jä on vai­ke­aa ym­mär­tää. Neu­vo­vat ta­hot ovat kii­rei­siä ja ha­lu­a­vat pääs­tä eroon ky­sy­jäs­tä mah­dol­li­sim­man no­pe­as­ti.

Mi­nul­le käy kuin lää­kä­rin vas­taa­no­tol­la; unoh­dan pyy­tää lää­ket­tä ja jään il­man sai­raus­lo­maa. Soi­tan seu­raa­va­na päi­vä­nä uu­des­taan ja aloi­tan alus­ta. Kun pa­pe­rit ei­vät ete­ne, ei­vät ete­ne myös­kään pää­tök­set työt­tö­myys­tur­vas­ta. Mil­lä ih­mis­ten ole­te­taan näis­sä ti­lan­teis­sa sel­vi­ä­vän? Luot­to­kor­til­la­ko, su­ku­lais­ten ja ka­ve­rei­den vi­peil­lä, sääs­töil­lä?

Mi­ten sel­vi­än asun­to­lai­nan ly­hen­nyk­sis­tä? Alan työs­tää pää­tös­tä ly­hen­nys­va­paan ha­ke­mi­ses­ta, ja se hel­pot­taa ja sa­mal­la ah­dis­taa. Vel­vol­li­suu­den­tun­toi­nen mi­nä­ni pi­tää muu­tos­ta lai­nan­mak­su­ai­ka­tau­lus­sa epä­on­nis­tu­mi­se­na. Sel­viy­ty­jä-minä sa­noo, et­tä en­tä jos myi­sit koko asun­non?

On ras­kas­ta hoi­taa sa­mal­la by­rok­ra­ti­aa ja it­se­ään. Sor­run taas ha­ke­maan vas­tuul­lis­ta työ­tä. Työ­ha­ke­muk­sen laa­ti­mi­nen vie­raal­la kie­lel­lä vie kak­si päi­vää. Kun ha­ke­mus on jo vas­taa­no­tet­tu, he­rään aa­mu­yöl­lä ja ta­ju­an, et­tä olin unoh­ta­nut sii­tä olen­nai­sia asi­oi­ta.

Täs­mä­a­pua yli 50-vuo­ti­aal­le työn­ha­ki­jal­le Huo­maan, et­tä ha­ke­muk­siin on alet­ta­va suh­tau­tua vä­lin­pi­tä­mät­tö­mäs­ti, jot­ta ne ei­vät he­rä­tä tur­hia, ener­gi­aa ah­mi­via odo­tuk­sia. Seu­raa­vaan, suo­men­kie­li­seen työ­ha­ke­muk­seen ku­luu taas ko­ko­nai­nen päi­vä, ja kes­kit­ty­mis­ky­ky ka­to­aa kah­dek­si päi­väk­si sen jäl­keen. Pa­laan ta­kai­sin en­ti­seen hius­vä­rii­ni ja ih­met­te­len ai­em­paa hai­rah­dus­ta­ni vaa­len­nuk­seen.

Teen edel­leen päi­väs­sä kuu­si seit­se­män tun­tia eri­lai­sia asi­oi­ta tie­to­ko­neel­la. Se­laan työ­paik­kail­moi­tuk­sia, teen pro­fii­lin Lin­ke­dI­niin, in­ter­ne­tin yh­tei­söön, jos­sa esi­tel­lään omaa uraa ja saan kon­tak­te­ja. Tut­kin eri työn­vä­lit­tä­jien net­ti­si­vu­ja ja löy­dän täs­mä­a­pua yli 50-vuo­ti­aan työn­ha­kuun.

Uu­si Ura­nus-net­ti­si­vu ker­too ihan vii­saas­ti, et­tei an­si­o­lu­et­te­loa kan­na­ta tä­män ikäi­se­nä aloit­taa syn­ty­mä­vuo­del­la, ei­kä kaik­kea te­ke­mään­sä kan­na­ta lis­ta­ta, jos asi­a­kir­ja al­kaa men­nä mo­ni­si­vui­sek­si. En us­ko, et­tä ha­ke­muk­sen kä­sit­te­li­jäl­tä jää huo­maa­mat­ta ikä­ni, sil­lä sitä ky­sy­tään heti lo­mak­keen alus­sa.

Ta­ju­an vä­hi­tel­len, et­tä työ­tä ei eh­kä ha­ke­mal­la tule vas­taan, vaan se on löy­det­tä­vä it­se. Sa­mal­la ym­mär­rän, et­tä olen va­jaa­työl­lis­ty­nyt, en työ­tön. Mi­nul­la on tie­dos­sa pät­kiä, jois­ta yri­tän ku­toa ko­ko­nai­suu­den. Rau­hoi­tun.

Opin asi­oi­ta, joi­hin on suh­tau­dut­ta­va va­rauk­sel­li­ses­ti: Työ­tä et­si­vän on ol­ta­va jat­ku­vas­ti käy­tet­tä­vis­sä. Se ei kui­ten­kaan sai­si la­maut­taa, et­tä en pys­ty ryh­ty­mään mi­hin­kään ke­hit­tä­vään, kiin­nos­ta­vaan en­kä ai­kaa vie­vään.

Asi­oi­hin ei voi val­mis­tau­tua, mut­ta suo­sit­te­len läm­pi­mäs­ti suun­nit­te­lua ja jon­kin­lais­ta eläy­ty­mis­tä en­na­kol­ta mah­dol­li­siin elä­män­muu­tok­siin.

Mis­tä voi luo­pua ja mitä voi teh­dä toi­sin? It­se kyp­syn näi­hin pää­tök­siin hi­taas­ti. En­sim­mäi­sek­si alan käyt­tää sys­te­maat­ti­sem­min jouk­ko­lii­ken­net­tä. Au­to­ret­ket suun­nit­te­len niin, et­tä pys­tyn hoi­ta­maan sa­mal­la reis­sul­la mon­ta asi­aa.

Pu­he­li­men jär­ki­käyt­töä on ope­tel­ta­va työ­suh­de­liit­ty­män kat­ket­tua, sil­lä mi­nul­la ei ole tei­nien ta­paan mi­tään kä­si­tys­tä sii­tä, kuin­ka suu­ri on nor­maa­li pu­he­lin­las­ku. Sit­ten alan lai­nail­la kir­jo­ja ja lo­pe­tan vas­ten­tah­toi­ses­ti joi­tain leh­ti­ti­lauk­sia. Isom­pia rat­kai­su­ja, ku­ten asun­to­lai­nan mak­su­tau­koa hau­don pit­kään ja kun lo­pul­ta pää­tän ha­kea, tun­nen suur­ta hel­po­tus­ta.

Lyk­kää­mi­sen kier­re uh­kaa

Kaik­ki nämä asi­at, toi­met, pää­tök­set ja ta­paa­mi­set, ne­tin se­lai­lu, työ­ha­ke­mus­ten kir­joit­ta­mi­nen, asi­a­kir­jo­jen ko­pi­oin­ti, skan­naus ja la­taa­mi­nen eri tar­koi­tuk­siin uu­vut­taa. Täl­lai­sia asi­oi­ta ei pys­tyi­si hoi­ta­maan työn ohes­sa, vaik­ka meil­lä muu­tos­tur­van alai­sil­la, ta­lou­del­li­sis­ta ja tuo­tan­nol­li­sis­ta syis­tä pois­pot­ki­tuil­la oli­si oi­keus käyt­tää vie­lä työs­sä ol­les­sam­me 20

päi­vää työn­ha­kuun työ­nan­ta­jan kus­tan­nuk­sel­la.

Uu­pu­muk­ses­ta seu­raa lyk­kää­mi­sen kier­re, joka ajoit­tain ai­heut­taa ka­saan­tu­mi­sia. Opet­te­len it­se­ku­ria, jota mi­nul­la työ­e­lä­mäs­sä oli muil­le­kin ja­et­ta­vak­si. Pää­tän aa­mu­var­hai­sel­la päi­vän teh­tä­vät. Nii­tä ei saa ol­la lii­an mon­ta, mut­ta pa­rin han­ka­lan asi­an sel­vit­tä­mi­nen päi­väs­sä tuo suur­ta tyy­dy­tys­tä. Uu­pu­mus ja stres­si hei­ken­tä­vät myös epä­var­muu­den kes­tä­mis­tä ja pie­nin­kin epä­on­ni on suis­taa neu­vot­to­muu­teen.

Vai­kei­ta ja han­ka­lia asi­oi­ta on ka­saan­tu­nut työ­vuo­sien ai­ka­na, kun omat asi­at ovat jää­neet työ­kii­rei­den vuok­si puo­li­te­koi­sik­si. Sii­vo­an edel­leen vaa­te­huo­net­ta­ni lä­hes päi­vit­täin ja alan ta­ju­ta, et­tä vain kar­si­mal­la ta­va­raa saan asi­at jär­jes­tyk­seen. Sitä on ker­ty­nyt vuo­sien var­rel­la lii­kaa, kos­ka kii­rei­ses­sä ar­jes­sa os­taa no­pe­am­min uut­ta kuin kor­jaa tai uu­dis­taa van­haa. Koti jää kak­ko­sek­si, jot­ta jak­sam­me työs­sä. Työs­sä jak­sa­mis­ta kyl­lä aut­tai­si, jos ko­ti­a­si­at oli­si­vat jär­jes­tyk­ses­sä.

Jou­luun men­nes­sä saan keit­ti­ö­kaa­pit kun­toon ja huo­maan kan­ta­nee­ni ros­kik­seen muu­ta­mia muo­vi­kas­sil­li­sia yli-ikäis­tä ta­va­raa. Teen it­se muu­ta­mia jou­lu­lah­jo­ja, se­kin tyh­jen­tää vuo­sien var­rel­la ke­rää­mi­ä­ni kan­gas­va­ras­to­ja. Sel­vi­tän ul­ko­mail­la opis­ke­le­van poi­ka­ni kes­ken jää­neen ajo-ope­tuk­sen. Näen sel­vem­min vii­me vuo­sien ti­lan­tei­ta ja huo­maan ot­ta­nee­ni usein lii­an ison taa­kan kan­net­ta­vak­se­ni sekä työs­sä et­tä ko­to­na. Pää­tän, et­tä en enää kos­kaan an­na työn ohit­taa omia tar­pei­ta­ni.

Oma tah­to hal­tuun

Jou­lu­na ja vä­li­päi­vi­nä aja­tuk­set al­ka­vat yh­täk­kiä kir­kas­tua. Alan suun­ni­tel­la kou­lut­tau­tu­mis­ta, huo­maan haa­vei­le­va­ni in­ter­rai­lis­ta pit­kin Eu­roop­paa ja alan us­koa it­see­ni vä­hän enem­män. Uu­den­vuo­den aa­to­naat­to­na saan pu­he­lun pan­kis­ta. Ei ole­kaan var­maa, saan­ko ly­hen­nys­va­paa­ta. Lop­pu­päi­vä on pi­lal­la, vaik­ka edes­sä on mu­ka­va il­ta en­ti­sen kol­le­gan syn­ty­mä­päi­vil­lä. Hä­net sa­nee­rat­tiin eläk­keel­le vii­si vuot­ta sit­ten.

Kun ly­hen­nys­va­paa sit­ten kui­ten­kin myön­ne­tään, tun­tuu sil­tä, kuin oli­sin teh­nyt val­ta­van työn. Aja­tuk­set kir­kas­tu­vat taas ja avuk­si sii­nä on myös kes­kus­te­lu po­si­tii­vi­sen pank­ki­vir­kai­li­jan kans­sa. Sen jäl­keen lai­nan mak­su­suun­ni­tel­man muut­ta­mi­nen ei tun­nu ta­kais­kul­ta, vaan kyp­säl­tä suun­nit­te­lul­ta.

Py­hät ovat ku­lu­neet per­heen ja ys­tä­vien seu­ras­sa, nii­den, jot­ka ovat sa­mas­sa ti­lan­tees­sa, yt-neu­vot­te­luis­sa tai vie­lä töis­sä. Täl­lai­seen mi­nul­la ei ole ol­lut ai­kaa vuo­siin. Voi­ma­ni pa­laa­vat.  Haa­vei­len ja teen suun­ni­tel­mia ja pää­tök­siä. Yk­si on ra­joit­taa by­rok­ra­ti­an hoi­ta­mis­ta päi­vään vii­kos­sa. Sel­vit­te­len kir­joit­ta­ja­kou­lu­tuk­sia ja pää­tän hank­kia op­pia myös ku­vien te­ke­mi­ses­tä.

Kun an­nan it­sel­le­ni lu­van haa­veil­la ja unel­moi­da, al­kaa mie­li­ku­vi­tus tuot­taa ma­te­ri­aa­lia. Se on pa­ras­ta lää­ket­tä het­ken hu­kas­sa ol­leen am­ma­til­li­sen it­se­tun­non ta­kai­sin saa­mi­sek­si.

Näi­hin kan­nat­taa pe­reh­tyä

● Työt­tö­myys­kas­sa.

Var­mis­ta jä­se­nyy­te­si ja työs­sä­o­lo­eh­to­si eli jä­se­nyy­te­si pi­tuus, joka vaa­di­taan tur­van saa­mi­seen. Jä­se­ne­nä on ol­ta­va nyt kuu­si kuu­kaut­ta. Sel­vi­tä en­na­kol­ta mah­dol­li­sen an­si­o­si­don­nai­sen työt­tö­myys­kor­vauk­se­si suu­ruus. Laki työt­tö­myys­tur­vas­ta muut­tui vuo­den­vaih­tees­sa. Päi­vi­tä tie­to­si, älä us­ko kuu­lo­pu­hei­siin.

● Te-toi­mis­to eli työ- ja elin­kei­no­toi­mis­to.

Työt­tö­mäk­si on il­moit­tau­dut­ta­va 30 päi­vän ai­ka­na työ­suh­teen lo­put­tua, jot­ta saat mah­dol­li­set tuet. TE­toi­mis­to an­taa lau­sun­non työt­tö­myys­kas­sal­le­si oi­keu­des­ta­si työt­tö­myys­kor­vauk­seen. TE-toi­mis­tos­ta ha­e­taan työt­tö­män pe­rus­tur­vaa ja työ­mark­ki­na­tu­kea.Toi­mis­tois­sa on pit­kät jo­not ja an­ke­at olo­suh­teet. Pal­ve­lun taso vaih­te­lee.

● En­tä se pal­jon pu­hut­tu elä­ke­put­ki? Mi­kä­li osoit­tau­dun iäk­kääk­si pit­kä­ai­kais­työt­tö­mäk­si, mi­nul­la on oi­keus työt­tö­myys­tur­van li­sä­päi­viin, jos täy­tän 61 vuot­ta en­nen kuin olen ol­lut 500 päi­vää työt­tö­mä­nä. Työt­tö­myy­den kat­kai­se­vat esi­mer­kik­si pät­kä­työt eli 500 päi­vää voi ja­kau­tua use­am­man vuo­den ajal­le.

● Kun pät­kiä on ker­ty­nyt riit­tä­väs­ti, ne oi­keut­ta­vat taas uu­teen an­si­o­si­don­nai­seen työt­tö­myys­tur­vaan, joka las­ke­taan pät­kä­töi­den pal­kan mu­kaan. Li­sä­päi­vät jat­ku­vat sit­ten sii­hen saak­ka kun täy­tän 65. On­nek­si an­si­o­si­don­nai­nen työt­tö­myys­kor­vaus kar­tut­taa elä­ket­tä, to­sin huo­nom­min kuin palk­ka.

● Jos ha­lu­at opis­kel­la, voit ha­kea alu­ee­si työl­lis­tä­mis­kou­lu­tuk­siin ja saat ko­ro­tet­tua päi­vä­ra­haa. Luo­vil­le aloil­le ei ole tar­jol­la työl­li­syys­kou­lu­tus­ta.

● Jos omis­tat 15 pro­sent­tia osa­keyh­ti­ös­tä ja olet yh­ti­ön hal­li­tuk­sen jä­sen, si­nut mää­ri­tel­lään yrit­tä­jäk­si. Voit py­syä yri­tyk­se­si työn­te­ki­jä­nä, vaik­ka omis­tai­sit sii­tä 50 pro­sent­tia, jos et kuu­lu hal­li­tuk­seen. Toi­mi­tus­joh­ta­ja py­syy työ­suh­tei­se­na, jos omis­taa enin­tään vii­si pro­sent­tia.