Kuo­pi­o­lai­nen Nea Kir­si oli kuu­si­tois­ta ja kou­lus­sa, kun hän­tä al­koi hil­lit­tö­mäs­ti pe­lot­taa, et­tä hän ok­sen­tai­si luo­kas­sa. Sy­dän hak­ka­si pa­ko­kau­hus­sa, hän hi­ko­si ja kä­det tä­ri­si­vät.

Nean koh­tauk­set tois­tui­vat päi­vit­täin ja oli men­tä­vä lää­kä­riin.

Pa­niik­ki­häi­ri­ö­di­ag­noo­sin saa­tu­aan hän it­ki äi­dil­leen ole­van­sa hul­lu. Hän luu­li, et­tä elä­mä on pi­lal­la. Lu­ki­o­kin oli jää­dä kes­ken.

Nea ko­kei­li koh­taus­lää­ket­tä, mut­ta se ei kos­kaan eh­ti­nyt apuun, kos­ka vai­ku­tus al­koi vas­ta puo­len tun­nin ku­lut­tua.

– Kun lää­kä­ri oli jyr­käs­ti sitä miel­tä, et­tä jat­ku­va mie­li­a­la­lää­ki­tys oli­si ai­noa apu, pää­tin ope­tel­la pär­jää­mään pa­niik­ki­häi­ri­ön kans­sa il­man lääk­kei­tä.

Ny­kyi­sin Nea ajat­te­lee, et­tä pa­ni­koi­mi­nen ei ra­joi­ta elä­mää enem­pää kuin vaik­ka­pa kor­ke­an­pai­kan­kam­mo tai kas­vis­syön­ti.

– Siis vain iti­kan­pis­si val­ta­me­res­sä.

Se­lit­tä­mä­tön pel­ko

Nea ei tie­dä, mis­tä ok­sen­ta­mis­pel­ko tu­lee. Hän ei muis­ta lap­suu­des­ta­kaan ti­lan­net­ta, jos­sa pa­hoin­voin­ti oli­si ai­heut­ta­nut häm­min­kiä. Hän on yleen­sä­kin ok­sen­ta­nut ko­vin har­voin. No­ro­vi­rus meni yök­ki­mät­tä, sa­moin koko ras­kaus.

Sai­raa­las­sa lä­hi­hoi­ta­jan töis­sä­kään ei ok­se­ta, ei­kä pa­niik­ki­häi­riö var­jos­ta Nean sai­raan­hoi­ta­ja­o­pin­to­ja. Päin­vas­toin. Se an­taa pers­pek­tii­viä ja ym­mär­rys­tä in­hi­mil­li­siin il­mi­öi­hin.

– En pys­ty jär­jel­lä se­lit­tä­mään en­kä myös­kään es­tä­mään koh­taus­ta. Mie­he­ni sa­noi­kin, et­tä ol­laan ol­tu nel­jä vuot­ta yh­des­sä, en­kä ole ker­taa­kaan ok­sen­ta­nut, jo­ten pe­lon täy­tyy ol­la tur­ha. Ym­mär­rän sen, mut­ta ym­mär­rys ei pois­ta koh­taus­ta.

Hen­gi­tys­tek­niik­ka lie­ven­tää pa­niik­ki­koh­taus­ta

Koh­tauk­set ovat vä­hi­tel­len har­ven­tu­neet, iän myö­tä­kö vai it­sek­seen, on vai­kea sa­noa.

– Lääk­kei­tä otan ai­no­as­taan pit­kil­le len­noil­le tai ham­mas­lää­kä­riin. Py­sy­vä lää­ki­tys nii­den ta­kia oli­si tur­ha, Nea sa­noo.

Nea on har­joi­tel­lut hen­gi­tys­tek­nii­koi­ta, jois­ta toi­mi­vin on ne­nän kaut­ta si­sään ja pit­kä pu­hal­lus suun kaut­ta ulos. Sa­maa tek­niik­kaa käy­te­tään ki­vun­lie­vi­tyk­ses­sä. Kun hen­git­tä­mi­seen kes­kit­tyy, koh­taus voi men­nä ohit­se ko­ko­naan tai tul­la vai­sum­pa­na.

– Koh­taus tun­tuu muka ai­na kes­tä­vän lop­pu­e­lä­män, mut­ta oi­ke­as­ti se me­nee ohi muu­ta­mas­sa mi­nuu­tis­sa.

Vai­ke­an koh­tauk­sen jäl­keen Nean olo on voi­pu­nut ja hä­nen te­kee mie­li men­nä nuk­ku­maan. Pie­nem­män koh­tauk­sen jäl­keen olo on jopa hel­pot­tu­nut, täs­tä sel­vi­sin vä­häl­lä.

Ker­ro pa­niik­ki­häi­ri­ös­tä roh­ke­as­ti

Nea on päät­tä­nyt, et­tei pa­niik­kihäi­riö ole sa­lai­suus. Ker­to­mi­ses­ta on seu­ran­nut vain hy­vää. Jo kou­lu­lai­se­na hän ker­toi ys­tä­väl­leen. Se toi tur­vaa.

– Saa­toin sa­noa Han­nal­le, et­tä läh­den luo­kas­ta, toi­sit­ko mun ta­va­rat.

Puo­li­tu­tuil­le ei Nean mie­les­tä sil­ti tar­vit­se rien­tää ju­lis­ta­maan, et­tä hei mi­nul­la on pa­niik­ki­häi­riö.

– Voi vaan sa­noa, et­tä tyk­kään is­tua elo­ku­vis­sa ja len­to­ko­nees­sa käy­tä­vä­pai­koil­la tai ha­lu­an näh­dä oven.

Uu­teen paik­kaan tul­les­saan Nea hah­mot­taa au­to­maat­ti­ses­ti, mi­ten ti­las­ta pää­see pois ja mis­sä on ros­kis tai ves­sa, jon­ne voi­si an­taa ylen.

– Töis­sä on muu­ta­mia sul­je­tum­pia paik­ko­ja, mut­ta niis­sä voi käy­dä, kun imes­ke­lee ksy­li­to­li­pas­til­lia. Myös ve­den juon­ti vie aja­tuk­set pois jän­ni­tyk­ses­tä.

Kun Nea on töis­sä mai­nin­nut koh­tauk­sis­taan, jut­tu­ka­ve­ri on yleen­sä ru­ven­nut ker­to­maan omis­ta oi­reis­taan.

Pa­niik­ki­koh­taus on vaa­ra­ton

Nea pel­kää yhä hys­tee­ri­ses­ti ok­sen­ta­mis­ta, mut­ta ei enää pa­niik­kikoh­tauk­sia. Pe­lon voit­ta­mi­nen on an­ta­nut pal­jon si­säis­tä voi­maa.

Koh­taus­ten pel­ko saat­taa ra­joit­taa elä­mää enem­män kuin it­se koh­tauk­set. Jos pel­kää pyör­ty­vän­sä kas­sa­jo­nos­sa, kaup­pa­reis­su saat­taa jää­dä te­ke­mät­tä.

– Kä­vin pe­lon kans­sa ai­koi­naan ko­van kar­hun­pai­nin, mut­ta to­te­sin, et­tei elä­mää kan­na­ta tuh­la­ta pel­kää­mi­seen, kun voi sat­sa­ta pe­lon voit­ta­mi­seen.

Myös Nean mies Tuo­mas Man­ni­nen-Kir­si sa­noo, et­tei vai­mon pa­ni­koi­mi­nen tuo hei­dän elä­mään­sä mi­tään ih­meel­lis­tä.

– Jos­kus kaup­pa­reis­su saat­taa ly­hen­tyä pi­ka­vi­sii­tik­si. Jos­kus vai­mo läh­tee au­toon odot­ta­maan.

Hoi­to­a­lan ih­mi­se­nä Tuo­mas suh­tau­tuu asi­aan pie­nem­mäl­lä in­ten­si­tee­til­lä kuin maal­lik­ko.

– Koh­tauk­sis­ta ei teh­dä nu­me­roa, kun Nea sel­vi­ää niis­tä kui­ten­kin omin voi­min. Toki olen tur­va­na ja jos­kus jär­jen ää­ne­nä, jos koh­taus mei­naa läh­teä lau­kal­le, Tuo­mas sa­noo.