Lii­kun­ta on ai­na ol­lut mi­nul­le luon­tais­ta. Käyn kol­men koi­ra­ni kans­sa len­kil­lä niin, et­tä koi­rat ovat kyt­ket­ty­nä juok­su­vyö­hön. Ne osaa­vat juos­ta nä­tis­ti rin­nak­kain sil­loin, kun ovat vyös­sä kiin­ni.

Syön kaik­kea ja ha­lu­an naut­tia hy­väs­tä ruu­as­ta ja her­kuis­ta. Mi­nus­ta hy­vin­voin­ti ei vaa­di ko­vaa ku­ria ja ra­joi­tuk­sia. Pi­tää ol­la hyvä mie­li.

Sain ai­voin­fark­tin kym­me­nen vuot­ta sit­ten ko­van stres­sin ja yli­ra­si­tuk­sen seu­rauk­se­na. Pi­din it­se­ä­ni ter­vee­nä ja kes­tä­vä­nä ih­mi­se­nä, mut­ta en kuun­nel­lut sil­loin ke­ho­ni an­ta­mia va­roi­tuk­sia. Oi­kea puo­li ke­hos­ta hal­vaan­tui, oi­ke­as­ta kä­des­tä ja ja­las­ta meni tun­to. Lää­kä­ri sa­noi, et­tä va­rau­du is­tu­maan lop­pu­e­lä­mä­si pyö­rä­tuo­lis­sa.

Her­mo­ra­ta­hie­ro­ja­ni an­toi mi­nul­le toi­voa. Hän sa­noi, et­tä sel­käy­ti­men ja raa­jo­jen her­mo­ra­dat ovat kun­nos­sa, mut­ta ai­vot pi­tää opet­taa uu­del­leen lä­het­tä­mään niil­le käs­ky­jä. Sii­hen tar­vit­tiin 3 000 – 5 000 tois­toa jo­kai­sel­le liik­keel­le.

Tar­vit­sin sel­ke­än oh­jel­man, et­tä jak­soin py­syä tol­kuis­sa­ni sii­nä ti­lan­tees­sa. En tie­dä, mil­lai­nen mo­ti­vaa­ti­o­ni oli­si ol­lut, jos mi­nul­la ei oli­si ol­lut kol­mea pien­tä poi­kaa ko­to­na.

OPET­TE­LIN KÄ­VE­LE­MÄÄN JA JUOK­SIN PUO­LI­MA­RA­TO­NIN

Aluk­si mi­nut kan­net­tiin por­taat ylös her­mo­ra­ta­hie­ro­jan huo­nee­seen. Vii­mei­sel­lä käyn­ti­ker­ral­la­ni juok­sin sin­ne. Vii­si vuot­ta in­fark­tin jäl­keen juok­sin puo­li­ma­ra­to­nin. Oi­kea jal­ka laa­ha­si hie­man ja pa­kot­ti vä­lil­lä kä­ve­le­mään, mut­ta pää­sin maa­liin. Nyt mi­nul­la on asi­ak­kai­na koh­ta­lo­to­ve­rei­ta, jot­ka kun­tou­tu­vat ai­vo­hal­vauk­ses­ta.

Olin en­nen per­fek­ti­o­nis­ti ja ha­lu­sin ai­na teh­dä kai­ken täy­del­li­ses­ti. Pus­kin it­se­ni ää­ri­ra­joil­le. In­fark­tin jäl­keen se muut­tui, kun ym­mär­sin, et­tä jo­kai­nen on täy­del­li­nen sel­lai­se­na kuin on ja et­tä mi­nun ei ai­na tar­vit­se pys­tyä kaik­keen.

KUUN­TE­LEN KE­HO­A­NI JA LE­PÄÄN

Käyn hie­ro­jal­la ai­na tar­vit­ta­es­sa. Osaan kuun­nel­la krop­paa­ni ja tun­nen sen niin hy­vin, et­tä huo­maan, kun jo­kin koh­ta on me­nos­sa tuk­koon. Me­nen jo en­nen kuin niin käy.

Kuu­len vain toi­sel­la kor­val­la ja sii­hen­kin on kuu­lo­lai­te, jota käy­tän esi­mer­kik­si kon­ser­teis­sa, en joka päi­vä. Jos sai­si kor­ja­ta ter­vey­des­tään mitä vain, ha­lu­ai­sin ko­kea, mil­tä tun­tuu kuul­la ste­re­o­na, mo­lem­mil­la kor­vil­la.

Jos mi­nul­le tu­lee kök­kö olo, mi­nun on pääs­tä­vä ulos kä­ve­le­mään. Me­nen luon­toon kä­sit­te­le­mään har­mit­ta­via tai ah­dis­ta­via asi­oi­ta. Siel­lä mur­heet al­ka­vat tun­tua pie­nem­mil­tä. Ase­tun koko vyyh­din ul­ko­puo­lel­le vain kat­se­le­maan, kuin ast­ro­naut­ti. Sit­ten pil­kon sen vyyh­din pie­nik­si pa­loik­si ja kä­sit­te­len yh­den pa­lan ker­ral­laan.

En enää elä sit­ku-elä­mää. Olen ol­lut kuo­le­man kans­sa ne­näk­käin. Ha­lu­an nyt elää näis­sä hie­nois­sa het­kis­sä koko ajan. Ajat­te­len pa­kol­li­sis­ta hom­mis­ta­kin, et­tä nyt voin teh­dä tä­män, nyt saan teh­dä tä­män. Olen elos­sa.