”Aloi­tin rat­sas­tuk­sen kah­dek­san­vuo­ti­aa­na. En­sim­mäi­nen rat­su­ni oli suo­men­he­vo­nen Hilp­pa. Koko vii­kon odo­tin lau­an­tain rat­sas­tus­tun­tia.

Muu­tet­tu­a­ni 23-vuo­ti­aa­na Sak­saan aloin rat­sas­taa sys­te­maat­ti­ses­ti rat­sas­tus­kou­lus­sa. Siel­lä ope­tus ja he­vo­set ovat laa­duk­kai­ta. Suo­mes­sa mi­nul­le on tar­jou­tu­nut he­vo­sia rat­sas­tet­ta­vik­si. Edes­men­neen Hert­ta Upa­rin kaut­ta rat­sas­tin usei­ta he­vo­sia. Seit­se­män vuot­ta rat­sas­tin puo­lik­si Sole Mo­lan­de­rin La­dya, joka oli en­ti­nen kil­pa­rat­su. Vuo­den ver­ran olen käy­nyt joka tiis­tai rat­sas­tus­tun­nil­la Pri­mus-tal­lis­sa Es­poos­sa.

Olen har­ras­ta­nut yli kym­me­nen vuot­ta myös gol­fia, mut­ta iki­nä en saa pe­lis­tä sa­man­lais­ta tun­net­ta kuin sii­tä, kun otan oh­jat kä­sii­ni ja lä­hel­lä­ni on läm­min he­vo­nen. Rat­sas­ta­es­sa pi­tää kes­kit­tyä täy­sin het­keen ja myös en­na­koi­da, mitä voi ta­pah­tua kah­den kol­men se­kun­nin ku­lut­tua.

Rat­sas­tus ke­hit­tää vas­tuun­tun­toa ja mää­rä­tie­toi­suut­ta. Jän­nit­tä­vää­kin se on. Nuo­re­na on roh­ke­am­pi, van­hem­pa­na tie­dos­taa ris­kit eri ta­val­la. Mi­nul­le ei ole sat­tu­nut va­ka­via on­net­to­muuk­sia.

Mitä enem­män rat­sas­tan, sitä nöy­rem­mäk­si tu­len. Jo­kai­nen he­vo­nen on eri­lai­nen. Rat­sas­ta­ja­na en ole kos­kaan val­mis.

Kun teem­me uu­den he­vo­sen kans­sa jo­tain, joka tuo etu­kä­teen per­ho­sia vat­saan, vaik­ka hyp­pääm­me pien­ten es­tei­den yli ja se su­juu, tun­ne on mah­ta­va! Pa­ras­ta on, kun yh­teis­pe­li su­juu he­vo­sen kans­sa niin, et­tä lu­em­me toi­si­am­me.

Vaik­ka mikä asia har­mit­tai­si tai kii­reet pai­nai­si­vat tal­lil­le aja­es­sa­ni, ne ovat täy­sin pois­sa, kun läh­den ko­tiin. Elä­mä on iha­naa, ja kaik­ki huo­let muut­tu­vat pik­ku­ju­tuik­si.”