Syys­kuun 27. päi­vä vuon­na 2013. Sen Sami Saik­ko­nen muis­taa ai­na.

Tuu­len­pyör­re tart­tui tai­to­len­to­lei­ril­lä hä­nen oh­jaa­maan­sa len­to­ko­nee­seen ja ko­neen sii­pi is­ki maa­han len­toon läh­dös­sä. Sa­mal­la mie­hen mie­les­sä jo­kin lok­sah­ti koh­dal­leen.

– Kun kone läh­ti la­pa­ses­ta, ta­ju­sin, et­tä mi­nul­ta oli­si sa­mal­la voi­nut men­nä hen­ki.

Sami jou­tui kat­so­maan to­tuut­ta pei­liin.

– Jos mi­nul­la oli­si viik­ko eli­nai­kaa, kuin­ka ha­lu­ai­sin sen elää? hän ky­syi it­sel­tään en­si­jär­ky­tyk­sen jäl­keen kuin he­rä­tyk­sen saa­nee­na.

Hän oli jo tuol­loin ta­van­nut te­at­te­ris­sa nuo­ren ja lah­jak­kaan kol­le­gan­sa Son­ja Sor­vo­lan.

– Ym­mär­sin, et­tä tah­don viet­tää lop­pu­e­lä­mä­ni hä­nen kans­saan. Ai­van kuin oli­sin jou­tu­nut läm­pi­män, hel­pot­ta­van aal­lon vie­tä­väk­si. Ihan Juk­ka Po­jan lau­lun sa­noin: Sä oot silk­kii mun sy­lis­sä­ni, Sami sa­noo.

Avi­o­lii­ton Son­ja ja Sami sol­mi­vat puo­li­tois­ta vuot­ta sit­ten. Hei­dän eleen­sä ovat edel­leen vas­ta­ra­kas­tu­nei­den.

Häi­den jäl­keen he ovat ol­leet yh­des­sä käy­tän­nöl­li­ses­ti kat­so­en koko ajan – pait­si sil­loin, kun Sami on len­tä­mäs­sä tai Son­ja joo­gaa­mas­sa.

Pa­ris­kun­nan yh­tei­se­lä­mä on myös sil­min­näh­den fyy­sis­tä: Son­ja pi­tää kät­tään lä­hes koko haas­tat­te­lun ajan mie­hen­sä rei­del­lä.

Sami on vil­kas ja an­taa it­ses­tään avoi­men vai­ku­tel­man. Son­jan ele voi vies­tiä myös rau­hoit­ta­mi­ses­ta:
– Älä ra­kas läh­de lauk­kaan. Minä olen vie­rel­lä­si.

Son­jan kas­vot kaar­tu­vat Sa­min puo­leen kuin avau­tu­mai­sil­laan ole­va kuk­ka.

Sie­lul­la ei ole ikää

– Tämä kaik­ki kuu­los­taa niin ime­läl­tä, Sami puus­kah­taa. – Mut­ta näin se on. Me olem­me alus­ta as­ti pu­hu­neet toi­sil­lem­me vain tot­ta.

– Mei­dän suh­teem­me ei to­del­la­kaan ole men­nyt pe­rin­teis­tä kaa­vaa nou­dat­ta­en, Son­ja sa­noo.

Suh­teen al­ku ei ol­lut help­po. Sami oli ta­hol­laan avi­o­lii­tos­sa.

– Son­ja piti mi­nua en­sin ihan hu­li­vi­li­nä. Mi­nun­kin piti ym­mär­tää, mi­ten vää­jää­mät­tö­miä tun­tee­ni ovat. Et­ten ole mi­kään van­ha, hu­rah­ta­nut mies.

– Te­at­te­ri­pii­reis­sä­hän ro­mans­sit ja ihas­tu­mi­nen vas­ta­näyt­te­li­jään ovat mel­ko ta­val­li­sia, Son­ja sa­noo.

Yleen­sä ro­mans­sit lop­pu­vat, kun pro­duk­tio päät­tyy. Son­jan ja Sa­min koh­dal­la niin ei käy­nyt.

LUE KOKO JUT­TU OMA AI­KA -LEH­DEN NU­ME­ROS­TA 13/2018