”Si­sar­ten ta­paa­mi­nen ai­kui­se­na muut­ti pal­jon enem­män kuin etu­kä­teen ku­vit­te­lin. Koin kiu­sal­li­sek­si sen, et­ten tien­nyt kei­tä lä­hi­su­ku­lai­se­ni ovat. Jou­duin ai­na se­lit­tä­mään asi­aa, kun ih­mi­set ky­syi­vät, olen­ko ai­noa lap­si. Sis­ko­jen tu­le­mi­nen elä­mää­ni lo­pet­ti se­lit­te­lyn tar­peen. Mi­nus­ta tuli ta­val­li­nen.”

Su­ku­juh­lis­sa Ee­vas­ta tuli yk­si po­ru­kas­ta. Ee­va ei saa­nut vain si­sa­ria, vaan myös si­sa­rien lap­sia. Hä­nes­tä tuli täti. Ja hä­nen lap­sen­sa sai­vat serk­ku­ja.

"Va­leh­te­lin per­hees­tä­ni"

Ee­va So­ras van der Laan asui lap­suu­ten­sa ja nuo­ruu­ten­sa Hel­sin­gin Töö­lös­sä. Töö­lös­sä asui myös hä­nen kah­dek­san vuot­ta van­hem­pi si­sar­puo­len­sa Ses­sa, mut­ta Ee­va ei oi­kein ym­mär­tä­nyt, kuka tämä mys­ti­nen Ses­sa oli.

Ee­van van­hem­mat ero­si­vat, kun hän aloit­ti kou­lun. Isä ei pi­tä­nyt yh­teyt­tä Ee­vaan. Ses­sa syn­tyi isän en­sim­mäi­ses­tä avi­o­lii­tos­ta, Ee­va toi­ses­ta.

”Hä­pe­sin van­hem­pie­ni eroa ja va­leh­te­lin kou­lus­sa, et­tä meil­lä on nel­jän hen­gen per­he. Is­tuin ik­ku­na­lau­dal­la ja seu­ra­sin, mi­ten naa­pu­rin las­ten isät tu­li­vat ko­tiin töis­tä. Mi­nun isä­ni ei tul­lut.”

"Hä­pe­sin omi­tui­sia su­ku­lai­suh­tei­ta­ni"

Kun Ee­va oli tei­ni-iäs­sä, isä soit­ti ja kut­sui Ee­van luok­seen Nur­mi­jär­vel­le tu­tus­tu­maan pik­ku­sis­koon­sa He­li­nään. Ee­va oli sii­nä vai­hees­sa jo jos­tain kuul­lut­kin, et­tä hä­nel­lä on kah­dek­san vuot­ta nuo­rem­pi si­sar­puo­li. Hän ei kui­ten­kaan läh­te­nyt Nur­mi­jär­vel­le. Isä ei ol­lut pi­tä­nyt vuo­sien ai­ka­na yh­teyt­tä, jo­ten ta­paa­mi­nen tun­tui Ee­vas­ta vie­raal­ta aja­tuk­sel­ta.

”Isän su­vus­ta ku­kaan ei ot­ta­nut mi­nuun yh­teyt­tä van­hem­pie­ni eron jäl­keen. Tä­ti­ni asui mel­kein naa­pu­ris­sa, mut­ta ei kos­kaan käy­nyt meil­lä. Hä­pe­sin omi­tui­sia su­ku­lais­suh­tei­ta­ni. Ai­na, kun uu­si pu­he­lin­lu­et­te­lo il­mes­tyi, et­sin sii­tä sa­laa kaik­ki So­rak­set.”