Kuka? Marjut Pajusaari-Savelius, 68. Opiskeli eläkkeelle jäätyään Töölön aikuislukiossa ja osallistui ylioppilaskirjoituksiin.

Aloi­tin kou­lu­tie­ni kes­kus­kan­sa­kou­lus­sa Ro­va­nie­mel­lä, jon­ne per­hee­ni oli muut­ta­nut isän työn pe­räs­sä. Olin in­nois­sa­ni, kos­ka suur­ten ikä­luok­kien an­si­os­ta kou­lus­sa oli val­ta­vas­ti lap­sia. Van­hem­pa­ni oli­vat suht iäk­käi­tä ja vel­je­ni­kin on mi­nua yh­dek­sän vuot­ta van­hem­pi. Ha­lu­sin leik­ki­seu­raa.

Kun ke­vääl­lä ja­et­tiin hy­my­tyt­tö- ja hy­my­poi­ka­pat­sai­ta, minä sain Jörö-Juk­ka-ku­va­kir­jan.

Opet­ta­ja ot­ti mi­nut heti sil­mä­ti­kuk­seen. Jou­duin usein jäl­ki-is­tun­toon ja luo­kas­ta käy­tä­väl­le­kin; jopa ulos pi­hal­le as­ti. Syy­tä en muis­ta. En­kö sit­ten vain seu­ran­nut ope­tus­ta tai olin muu­ten vain vil­kas. Sitä ih­met­tä tuli kat­so­maan koko kou­lu.

Mi­nus­ta opet­ta­ja oli il­keä ja vie­lä ai­van noi­ta-akan nä­köi­nen. Hä­nel­lä oli ne­nän pie­les­sä syy­lä, ai­van kuin sa­tu­jen noi­dil­la. Kun ke­vääl­lä ja­et­tiin hy­my­tyt­tö- ja hy­my­poi­ka­pat­sai­ta, minä sain Jörö-Juk­ka-ku­va­kir­jan. En sii­tä lan­nis­tu­nut vaan ajat­te­lin mie­les­sä­ni, et­tä en minä ole sel­lai­nen. Ko­to­na sa­noin, et­tä kaik­ki sai­vat sa­man­lai­set ku­va­kir­jat.

Pa­rin vuo­den pääs­tä saim­me uu­den opet­ta­jan ja kou­lu­kin al­koi su­jua. Pää­sin op­pi­kou­luun, jos­sa olin­kin luok­ka­ni pa­ras 8,5 kes­ki­ar­vol­la. Ko­to­na ei us­kot­tu, et­tä sil­lä kes­ki­ar­vol­la voi­si ol­la prii­mus. Louk­kaan­nuin niin ve­ri­ses­ti, et­tä löin hom­man kol­mek­si vuo­dek­si ko­ko­naan rant­ta­lik­si. Opin­to-oh­jaa­ja ja van­hem­pa­ni oli­vat sitä miel­tä, et­tä lu­ki­oon ei kan­nat­tai­si men­nä. Us­koin hei­tä ja py­rin kaup­pa­op­pi­lai­tok­seen. Kor­vaa­ni kui­ten­kin sä­räh­ti, kun op­pi­kou­lun ke­vät­juh­las­sa reh­to­ri pu­hui meis­tä ”kou­lun­sa kes­keyt­tä­ji­nä”. En minä ol­lut mi­tään kes­keyt­tä­nyt.

IT-ala vei men­nes­sään

Kaup­pa­o­pis­tos­ta työ­e­lä­mään mil­tei re­vit­tiin. Pää­sin pian val­ti­ol­le töi­hin. Hel­sin­kiin muu­ton jäl­keen aloi­tin tie­hal­li­tuk­ses­sa, jos­sa opis­ke­lin työn ohes­sa ATK-teh­tä­viin, ku­ten alaa sil­loin kut­sut­tiin. IT-ala on ai­na vie­hät­tä­nyt mi­nua. Sii­nä ei kos­kaan tie­dä tar­peek­si vaan ai­na saa op­pia uut­ta. Osa nuo­ruu­te­ni työ­ka­ve­reis­ta aloit­ti nii­hin ai­koi­hin il­ta­lu­ki­on, mut­ta minä jä­nis­tin sil­loin. Opis­ke­lun si­jaan me­nin nai­mi­siin.

Eläk­keel­le jäin kun­tou­tu­sa­lal­ta kou­lut­ta­jan töis­tä. Suu­rin osa työ­ka­ve­reis­ta­ni oli aka­tee­mi­ses­ti kou­lu­tet­tu­ja ja se, et­ten ol­lut käy­nyt lu­ki­o­ta vä­hän hä­vet­ti­kin mi­nua. ”Ei sitä si­nus­ta pääl­le päin huo­maa”, joku jos­kus loh­dut­ti.

Psy­ko­lo­gi­as­ta in­nos­tuin heti ja luin sii­tä kaik­ki kurs­sit.

Oi­kea ai­ka opis­ke­lul­le tuli kol­me vuot­ta sit­ten eläk­keel­le jää­mi­sen myö­tä. Ha­lu­sin opis­kel­la yleis­si­vis­tä­viä ai­nei­ta. Yli­op­pi­las­kir­joi­tuk­sia en edes aja­tel­lut. Kiel­te­no­pis­ke­lus­ta­kin oli ai­kaa jo 50 vuot­ta. In­nos­tus kas­voi, kun opin­not ete­ni­vät, sain hy­viä ar­vo­sa­no­ja ja pys­tyin omak­su­maan uut­ta. Myös ai­kai­sem­min opit­tu pa­lau­tui mie­leen. Esi­mer­kik­si kie­lis­sä muis­tin sa­no­ja, joi­ta nuo­ret opet­ta­jat ei­vät edes tun­nis­ta­neet, mut­ta van­hem­mat tie­si­vät, et­tä nii­tä to­si­aan käy­tet­tiin puo­li vuo­si­sa­taa sit­ten.

En­sim­mäi­sen opis­ke­lu­vuo­den jäl­keen pää­tin täh­dä­tä kir­joi­tuk­siin. Ha­lu­sin opin­toi­hin ryh­tiä ja pää­mää­rän.

Men­nyt sai se­li­tyk­sen

Kä­vin ter­veys­tie­dos­ta, his­to­ri­as­ta ja fi­lo­so­fi­as­ta kurs­se­ja, mut­ta psy­ko­lo­gi­as­ta in­nos­tuin heti ja luin sii­tä kaik­ki kurs­sit. Kun opis­ke­lim­me op­pi­mis­tyy­le­jä, ta­ju­sin myös sen, mil­lai­nen op­pi­ja it­se olen. Opin nä­ke­mäl­lä ja tar­vit­sen lii­ket­tä. Alan kie­mur­rel­la, jos pi­tää is­tua lii­an kau­an. Sii­tä osin var­maan joh­tui­vat myös lap­suu­te­ni han­ka­lat kou­lu­ko­ke­muk­set.

Olen op­pi­nut tun­te­maan it­se­ä­ni pa­rem­min.

Opis­ke­lu­to­ve­ri­ni Töö­lön Yh­teis­kou­lun ai­kuis­lu­ki­os­sa oli­vat mil­tei kaik­ki nuo­rem­pia, mut­ta joka kurs­sil­la oli myös muu­ta­ma ikä­to­ve­ri. Nuo­ret ovat suh­tau­tu­neet to­del­la hy­vin. It­se aras­te­lin asi­aa alus­sa hei­tä enem­män. Ikä nä­kyi eni­ten sii­nä, et­tä tar­vit­sen ai­kaa uu­den op­pi­mi­seen. Myös ko­ti­teh­tä­vät vei­vät pal­jon ai­kaa. Mie­he­ni tuki opin­to­ja hie­nos­ti. Hän an­toi opis­ke­lu­rau­han kuun­te­le­mal­la te­le­vi­si­o­ta kuu­lok­keil­la, kos­ka tar­vit­sin täy­den hil­jai­suu­den.

Opis­ke­lu­ja en malt­ta­nut pi­tää sa­las­sa vaan hö­lö­tin po­jil­le­ni ja hei­dän vai­moil­leen opis­ke­luis­ta­ni. Tai­sin sil­lä ta­val­la luo­da it­sel­le­ni pai­nei­ta pär­jää­mi­ses­tä.

Kir­joi­tuk­set jän­nit­ti­vät

Yli­op­pi­las­kir­joi­tuk­set tein kol­mes­sa osas­sa. En­sim­mäi­sek­si kir­joi­tin äi­din­kie­len. Jän­ni­tin ti­lan­net­ta ko­vas­ti en­kä var­maan nuk­ku­nut­kaan kuin nel­jä tun­tia ko­et­ta edel­tä­vä­nä yö­nä. Osai­sin­ko so­vel­taa op­pi­maa­ni? Osaan­ko käyt­tää ajan oi­kein? Seu­raa­vis­sa ko­keis­sa oli jo hel­pom­paa. Tu­lok­sia en us­kal­ta­nut pit­kään ai­kaan käy­dä kat­so­mas­sa, mut­ta sit­ten ute­li­ai­suus voit­ti.

Opis­ke­lu on an­ta­nut to­del­la pal­jon. En tien­nyt, mitä odot­taa ja mat­ka on ol­lut yl­lä­tyk­siä täyn­nä ei­kä mi­tään ne­ga­tii­vis­ta ole tul­lut vas­taan. Olen op­pi­nut tun­te­maan it­se­ä­ni pa­rem­min. Mi­ten muu­ten oli­sin kos­kaan tien­nyt, kuin­ka pal­jon pi­dän­kään vaik­ka­pa ru­no­jen tul­kin­nas­ta. Äi­din­kie­li oli mie­li­ai­nee­ni. Jo­kai­nen opis­ke­li­ja löy­tää var­mas­ti oman­sa.

Lo­pul­li­set kir­joi­tus­ten tu­lok­set tu­le­vat vas­ta tou­ko­kuun lo­pul­la. Jos kaik­ki me­nee hy­vin, pi­dän ko­to­na juh­lat. Ei­hän sitä kos­kaan tie­dä, jos­ko vie­lä pa­laan kou­lun pen­kil­le. Nyt on kui­ten­kin ai­kaa muil­le har­ras­tuk­sil­le, oma­e­lä­män­ker­ta­kir­joit­ta­mi­sel­le, luon­nos­sa liik­ku­mi­sel­le ja la­va­tans­seil­le. Olen myös ai­na ol­lut kiin­nos­tu­nut te­at­te­ris­ta, mut­ta en ole har­ras­ta­ja­te­at­te­ria vie­lä eh­ti­nyt ko­keil­la.