Teksti Mirjami Haimelin
Kuva Mika Pollari
Maarit Iharvaara, 54, tilaa kahvilassa joululaten. Kanelilla ja muskottipähkinällä maustettuun juomaan on lorautettu makusiirappia. Kaloreita piisaa.
Aiemmin Maarit ei olisi saanut alas siemaustakaan. Tai sitten hän olisi käynyt salaa oksentamassa juoman. Se, että kalorit olisivat päässeet imeytymään elimistöön, ei olisi tullut kysymykseen. Nykyisin on toisin.
– Ruoka on minusta hyvää, hän sanoo painokkaalla äänellä.
Harrastuksena syömishäiriö
Maaritin sairaus puhkesi 1970-luvulla lukiossa, kun hän ryhtyi laihdutuskuurille ystävänsä kanssa. Viattomasta dieetistä sukeutui kuitenkin aiottua vakavampi kilpailu. Piti syödä aina vain vähemmän ja liikkua enemmän.
Kun terveydenhoitaja otti puheeksi tyttöjen rajun laihtumisen, Maarit pelästyi. Ei kuitenkaan laihtumistaan vaan sitä, joutuisiko hän syömään enemmän. Syömishäiriö oli myös jonkinlainen julma harrastus, tapa kuluttaa aikaa.
Syömishäiriöstä tuli elämäntapa yli 30 vuodeksi. Se oli myös jonkinlainen julma harrastus, tapa kuluttaa aikaa. Koska voimat eivät riittäneet opiskeluihin, Maarit teki pätkätöitä asiakaspalvelijana, lastenhoitajana ja keittiötyöntekijänä. Vapaa-aika kului hamstratessa edullista ruokaa ympäri Helsinkiä.
– Syömishäiriön kanssa oppii elämään. Asia arkistuu ja normalisoituu.
– Saatoin painaa 34 kiloa ja tuntea oloni todella turvonneeksi, vaikka peili kertoi muuta. Mielen voima on uskomaton.
Lue myös: ”Syömishäiriöisen pitää löytää elämäänsä jotain tärkeämpää”
Kakkupalasta kenkää
Maaritin sairaus muutti muotoaan vuosien kuluessa. Anoreksia taipui bulimiaksi: hän joko ahmi ja oksensi tai ei syönyt lainkaan. Ahmimiskohtauksen saattoi laukaista ruokakaupassa maistiaisena jaettu leivänpala tai jopa purukumi.
– Välttelin peiliin katsomista ja pukeuduin vartalon peittäviin säkkeihin. Rannalle tai uimahalliin en tietenkään voinut mennä, sillä en halunnut herättää huomiota.
Maaritia hoidettiin useaan otteeseen niin avohoidossa kuin sairaaloissa. Kolmekymmentä vuotta sitten syömishäiriöitä ja niiden syitä ei kuitenkaan ymmärretty yhtä kattavasti kuin nykyään.
Suljetulla osastolla oli liiankin turvallista: Maarit istui olohuoneessa pyjama päällä aamusta iltaan. Laitostuminen teki kotiin palaamisen vaikeaksi, ja vanha kierre sai nopeasti niskalenkin.
– 2000-luvulla sain eräältä hoitojaksolta sain kenkää, kun en pystynyt syömään tarjottua kakkupalaa.
"Maarit, sinä kuolet tätä menoa."
Ratkaiseva rutiini
Ratkaisevaksi Maaritille osoittautui tuomio, jonka lausui sisätautilääkäri Aila Rissanen seitsemän vuotta sitten.
– Maarit, sinä kuolet tätä menoa.
Kuluneiden vuosikymmenten aikana Maarit ei ollut kuitenkaan ikinä uskonut, että niin voisi oikeasti tapahtua. Nyt hän havahtui.
Maarit tunsin melkein minuutti minuutilta, kuinka elimistö voimistui saadessaan ravintoa.
Maarit oli alkanut työskennellä vapaaehtoisena vanhainkodissa, jossa eräs laitoshoitaja otti tavaksi laittaa hänelle kunnon ruoka-annoksen joka päivä. Maarit ei tohtinut kieltäytyä, ja niinpä syömiseen tuli rutiini. Ruoka alkoi pysyä sisällä, jopa maistua hyvältä.
– Tämä ihminen oli minun enkelini. Hän pelasti ehkä henkeni.
Ihmeellisintä oli olo, jonka säännöllinen syöminen sai aikaan. Maarit tunsin melkein minuutti minuutilta, kuinka elimistö voimistui saadessaan ravintoa.
– Ajatus alkoi kulkea. Jonkinlainen sumu hälveni. Sain valtavasti energiaa.
”Se syömisjuttu”
Maaritin toipumista vauhdittivat yksityinen terapia sekä uusi miesystävä, joka ei tiennyt syömishäiriöistä mitään. Mies kohteli Maaritia kuin ketä tahansa tavallista naista – ei kuten sellaista, joka pelästyy omaa peilikuvaansa. Aterioita hän valmisti kummallekin, aivan kuin se olisi ollut maailman normaalein asia. Maarit sai eteensä kauniita, terveellisiä annoksia, joista nautittiin yhdessä.
– Muutama vuosi sitten hän kysyi ohimennen, onko minulla vielä se syömisjuttu, Maarit nauraa.
Aiemmin Maarit oli asunut kaksi vuotta avoliitossa toisen miehen kanssa ja onnistunut salaamaan tältä sairautensa tyystin. Nyt, uudessa suhteessa, Maarit sai olla oma itsensä. Hän koki olevansa hyväksytty siitä riippumatta, kuinka paljon hän painoi. Vähitellen sairaus hellitti otettaan.
Maarit ei koe olevansa vieläkään sataprosenttisen terve, mutta enää hän ei ole joka hetki tietoinen sairaudestaan. Vaa’alle hän ei ole kiivennyt pitkään aikaan.
– Arvostan vihdoin omaa elämääni. Tajuan, miten pienestä kaikki voi olla kiinni.
Lue myös:
Miten sairastunutta voi auttaa? 5 kysymystä syömishäiriöstä
Syömishäiriö takana? Näin treenaat turvallisesti
OMA AIKA TÄNÄÄN
LUETUIMMAT
OMA AIKA TÄNÄÄN
LUETUIMMAT
Asiakaspalvelu palvelee sinua arkisin klo 8-16 numerossa 03 4246 5341 ja sähköpostitse osoitteessa omaaika@jaicom.com
Tavoitat toimituksen osoitteista:
Päätoimittaja Anu Virnes-Karjalainen anu.virnes-karjalainen@elmomedia.fi tai p. 040 7464451
Toimitussihteeri Leena Filpus leena.filpus@elmomedia.fi tai p. 040 531 6552
LehtiMoguli Oy
PL 41, 00211 Helsinki
Asiakaspalvelu palvelee sinua arkisin klo 8-16 numerossa 03 4246 5341 ja sähköpostitse osoitteessa omaaika@jaicom.com
Tavoitat toimituksen osoitteista:
Päätoimittaja Anu Virnes-Karjalainen anu.virnes-karjalainen@elmomedia.fi tai p. 040 7464451
Toimitussihteeri Leena Filpus leena.filpus@elmomedia.fi tai p. 040 531 6552
LehtiMoguli Oy
PL 41, 00211 Helsinki
Tämä sivusto käyttää evästeitä käytettävyyden parantamiseksi. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt myös evästeiden käyttämisen.