Kat­se kii­rii tun­tu­ril­ta ki­lo­met­rien pää­hän. Val­koi­sia han­kia kir­joo muu­ta­ma ku­ma­ra ja käk­ky­räi­nen koi­vu. On ai­van hil­jais­ta. Po­ro­mies As­lat-Jon Läns­ma­nil­le Kal­do­ai­vin mai­se­mal­la on oma mer­ki­tyk­sen­sä.

– Mi­nul­le tu­le­vat täs­tä mie­leen koti ja su­ku­juu­ret. Lap­suu­den muis­tot ja ih­mi­set, jot­ka eli­vät sil­loin ja jois­ta osa elää edel­leen.

Läns­man ker­too, et­tä vuo­den ko­ho­koh­tia tu­lee ole­maan, kun hän pää­see ke­vääl­lä vai­mon­sa ja pie­nen poi­kan­sa kans­sa en­sim­mäis­tä ker­taa pil­kil­le tun­tu­ri­jär­vel­le.

– As­lat-Nii­la­sin en­sim­mäi­nen sana oli áhčči, isä, hän ker­too yl­pe­ä­nä. 

Kal­do­ai­vi on Suo­men suu­rin erä­maa. Sen pin­ta-ala on lä­hes 3 000 ne­li­ö­ki­lo­met­riä. Tun­tu­riy­län­göl­lä on pal­jon kris­tal­lin­kirk­kai­ta jär­viä, jo­kia ja pu­ro­ja.

Nuorgamin kylästä pääsee hetkessä vaikkapa pilkille tunturijärvelle.

Ilari Välimäki

Ai­don La­pin tun­nel­mat

Olem­me Läns­ma­nin kans­sa tun­tu­ris­sa po­ro­ja ruok­ki­mas­sa. Hä­nen su­kun­sa on hoi­ta­nut näil­lä mail­la po­ro­ja jo vuo­si­sa­to­jen ajan. Eläi­mil­le vie­dään tal­vel­la hei­niä, jot­ta ne py­sy­vät pa­rem­min tie­tyl­lä alu­eel­la. 
Usein moot­to­ri­kel­kan ja reen kyy­dis­sä kul­kee pari mat­kai­li­jaa. 

– Ha­lu­an ker­toa kä­vi­jöil­le saa­me­lai­suu­des­ta ja sii­tä, et­tä vaik­ka asum­me sa­mas­sa maas­sa, mei­tä on tääl­lä eri­lai­sia kan­so­ja.

Kal­do­ai­vi ja Nuor­gam ovat­kin hy­vin eri­lai­sia paik­ko­ja kuin vaik­ka­pa La­pin suu­ret las­ket­te­lu­kes­kuk­set. 

– Mie­les­tä­ni tämä on sitä oi­ke­aa Lap­pia. Tääl­tä löy­tyy rau­haa, hil­jai­suut­ta ja ai­to­ja ko­ke­muk­sia.

Mo­net Läns­ma­nin en­ti­sis­tä luok­ka­to­ve­reis­ta ovat muut­ta­neet ete­lään.

– Jot­kut ovat sa­no­neet, et­tä tääl­lä ei ole te­ke­mis­tä. No, täy­tyy ol­la it­se ak­tii­vi­nen. Luon­to tar­jo­aa lo­put­to­mas­ti ak­ti­vi­teet­te­ja.

Aslat-Jon Länsman jatkaa sukunsa poronhoitoperinteitä.

Ilari Välimäki

Nuor­gam - poh­joi­sin kylä

Uts­jo­en kun­taan kuu­lu­va Nuor­gam on Suo­men ja sa­mal­la koko EU:n poh­joi­sin kylä. Se on mai­ni­ol­la pai­kal­la, lo­his­taan kuu­lui­san Te­no­jo­en ran­nal­la erä­mai­den kai­na­los­sa. Nor­ja al­kaa muu­ta­man sa­dan met­rin pääs­tä Te­no­jo­en toi­sel­ta ran­nal­ta. Jää­me­rel­le, Va­ran­gin-vuo­nol­le, on vain puo­len tun­nin ajo­mat­ka.

Nuor­ga­min kes­kus­tas­sa ei ole pel­koa ek­sy­mi­ses­tä. Pal­ve­lut löy­ty­vät kaik­ki sa­man tien var­rel­ta. Pie­nuu­des­taan huo­li­mat­ta kylä on var­sin kan­sain­vä­li­nen.

– Nor­ja­lai­set käy­vät tääl­lä kau­poil­la. Ky­läs­sä asuu suo­ma­lai­sia ja saa­me­lai­sia, mut­ta myös nii­tä, joi­den su­ku­juu­ret saat­ta­vat ol­la Nor­jas­sa, Ve­nä­jäl­lä tai vaik­ka­pa Eng­lan­nis­sa, Läns­man to­te­aa. 

Ih­mi­set ovat tul­leet kuka mis­tä­kin syys­tä, esi­mer­kik­si työn tai rak­kau­den pe­räs­sä.

Porot pärjäävät mainiosti pakkasessa. Niillä on erittäin tiheä ja hyvin lämpöä eristävä turkki. Verenkierto kuljettaa vielä jalkojen alaosaan juoksevaa öljyhappoa, eräänlaista pakkasnestettä.

Ilari Välimäki

Lei­ja­hiih­toa erä­maas­sa

Löy­tyy­pä Nuor­ga­mis­ta myös  toi­min­taa sitä kai­paa­vil­le. Tun­tu­ri­jär­vel­lä lei­ja­hiih­de­tään. La­jis­sa teh­dään mat­kaa val­jai­siin kiin­ni­te­tyn lei­jan sekä las­ket­te­lu­suk­sien tai lu­mi­lau­dan kans­sa. Tä­nään vain on niin tyyn­tä, et­tä sak­sa­lai­sel­la Sa­bi­ne Kel­le­ril­lä on vai­keuk­sia saa­da lei­jaa tai­vaal­le. 

– Kal­do­ai­vin erä­maa on Suo­men par­hai­ta paik­ko­ja har­ras­taa lei­ja­hiih­toa. Ylän­göil­lä tuu­lee yleen­sä ai­na, ja maas­to on ta­sais­ta ja puu­ton­ta, pie­niä tun­tu­ri­koi­vu­ja lu­kuun ot­ta­mat­ta. Tääl­lä voi teh­dä vaik­ka­pa mo­nen päi­vän lei­ja­hiih­to­va­el­luk­sia, luon­to­e­lä­my­sy­ri­tys Al­ma Ark­ti­kan opas Reet­ta Kos­ki ker­too.

Hä­nen mu­kaan­sa laji so­pii hy­vin myös vii­si‑kuu­si­kymp­pi­sil­le, mut­ta no­peim­min juo­nes­ta saa kiin­ni, jos las­ket­te­lu­suk­sis­ta on ai­kai­sem­paa ko­ke­mus­ta.

– Ke­säl­lä Kal­do­ai­vi on oi­val­li­nen paik­ka me­lon­ta­va­el­luk­sil­le. Tääl­lä on upei­ta erä­maa­jo­kia, ja pie­ni tuu­len­vi­re pi­tää huo­len sii­tä, et­tä sääs­ket ei­vät kiu­saa, hän vink­kaa.

Il­ta al­kaa hä­mär­tyä, jo­ten siir­rym­me Nuor­ga­min lo­ma­kes­kuk­seen. Muis­sa mö­keis­sä on täl­lä ker­taa pal­jon moot­to­ri­kelk­kai­li­joi­ta, sil­lä ky­läs­tä läh­tee kelk­ka­reit­te­jä kum­mal­le­kin puo­lel­le ra­jaa. Ke­vät­tal­vel­la Nuor­ga­miin saa­pu­vat lin­tu­har­ras­ta­jat, jot­ka suun­taa­vat Va­ran­gin­vuo­nol­le.

Kaldoaivin erämaahan voi tutustua myös lumikenkäretkellä.

Ilari Välimäki

Pi­me­ät ja yöt­tö­mät yöt

Seu­raa­va­na aa­mu­na pää­täm­me teh­dä ul­ko­maan­mat­kan. Puo­len tun­nin ku­lut­tua olem­me jo Jää­me­ren ran­nal­la, Va­ran­gin­vuo­non  pe­ru­kas­sa. Va­ran­ger­bot­nin taa­ja­mas­sa si­jait­see suo­ma­lai­sen kul­ta­sep­pä Anu For­se­liuk­sen atel­jee. For­se­lius on eri­kois­tu­nut te­ke­mään ris­ku­ja eli saa­men­pu­ku­jen ko­ris­teel­li­sia rin­ta­ko­ru­ja. 

– Saa­me­lais­ty­tön kon­fir­maa­ti­o­pu­kuun vöi­neen, vyön­nap­pei­neen ja ris­kui­neen voi­daan sat­sa­ta muu­ta­ma tu­hat eu­roa, hän ker­too.

For­se­lius saa­pui Ete­lä-Suo­mes­ta Nor­jaan jo 30 vuot­ta sit­ten, aluk­si kul­ta­se­pän op­piin Kau­to­kei­noon. Hän ker­too kuun­te­le­van­sa päi­vit­täin Suo­men ra­di­o­ta ja käy­vän­sä ker­ran vii­kos­sa os­ta­mas­sa Nuor­ga­mis­ta jäl­kiu­u­ni­lei­pää ja muu­ta tar­peel­lis­ta.

– Tä­kä­läi­nen luon­to on upea, mut­ta se vaa­tii myös tot­tu­mis­ta. Pa­hin­ta on tou­ko–ke­sä­kuus­sa, kun joka puo­lel­la koh­ka­taan, et­tä ke­vät on tul­lut, mut­ta oi­ke­as­ti joka toi­nen päi­vä sa­taa rän­tää.

For­se­lius ker­too, et­tä kaa­mo­sai­ka ei ole täy­sin pi­meä. Sil­loin nä­kyy vaa­le­an­pu­nais­ta ja kau­niin si­nis­tä va­lon­ka­jas­tus­ta muu­ta­man tun­nin vuo­ro­kau­des­sa. Ke­säl­lä yöt­tö­män yön kans­sa pär­jää, kun hank­kii pak­sut pi­men­nys­ver­hot.

– Ra­di­os­sa ker­rot­tiin tut­ki­muk­ses­ta, jon­ka mu­kaan saa­me­lai­set käyt­tä­vät vä­hem­män uni­lääk­kei­tä kuin muut. Se­li­tyk­se­nä on, et­tä sil­loin kun ei saa un­ta, sit­ten vain val­vo­taan. Ke­säl­lä lap­set saat­ta­vat pe­la­ta jal­ka­pal­loa kes­kel­lä yö­tä.

Kvee­nien vä­keä

For­se­lius ei ole alu­een ai­noa suo­ma­lais­taus­tai­nen. Poh­jois-Nor­jas­sa asuu pal­jon kvee­ne­jä, suo­ma­lais­pe­räis­tä vä­keä, jota on muut­ta­nut Jää­me­ren ran­ni­kol­le Tor­ni­on­jo­ki­laak­sos­ta, Pe­rä­poh­jo­las­ta ja La­pis­ta 1700- ja 1800-lu­vuil­la. Kvee­nit on hy­väk­syt­ty Nor­jas­sa kan­sal­li­sek­si vä­hem­mis­tök­si, ja heil­lä on myös oma kie­len­sä.

– Jot­kut ko­ke­vat, et­tä kvee­ni on hauk­ku­ma­sa­na. He pu­hu­vat suo­ma­lais­ten jäl­ke­läi­sis­tä.

Suu­rin osa kvee­neis­tä on jo su­lau­tu­nut kan­ta­vä­es­töön. Myös kvee­nin eli kai­nun kie­len pu­hu­jien mää­rä on hu­ven­nut. Kiis­taa on sii­tä, on­ko kvee­ni it­se­näi­nen kie­li vai suo­men kie­len mur­re. Hie­man sa­man­ta­pais­ta väit­te­lyä on käy­ty me­än­kie­les­tä Ruot­sin Nor­r­bot­te­nin lää­nis­sä.

Rui­jan Kai­ku -leh­ti il­moit­ti jo vuon­na 2005 pää­kir­joi­tuk­ses­saan asi­aan oman kan­tan­sa, sel­väl­lä kvee­nin kie­lel­lä: ”Kvää­ni oon kie­li. Sen met ole­ma tien­heet jo kau­von, met jok­ka elä­mä ja te­he­mä työ­tä kvää­ni­as­siit­ten kan­sa.”

Raimo Hekkanen valmistaa porotortilloja.

Ilari Välimäki

Saa­ren lu­moi­hin

Mat­ka jat­kuu pie­nel­le saa­rel­le Nes­se­byn puu­kir­kol­le. Ran­nal­la ki­pit­tää kym­me­niä pit­kä­nok­kai­sia ja pit­kä­jal­kai­sia me­ri­sir­re­jä. Lin­nut ei­vät ole vie­rais­ta mok­sis­kaan vaan tu­le­vat kuin var­ta vas­ten po­see­raa­maan va­lo­ku­vaa­jal­le. Hie­man kau­em­pa­na val­koi­nen pul­mus­ten par­vi pel­mah­te­lee pai­kas­ta toi­seen kuin iloi­nen lu­mi­py­ry.

Bon­gaam­me ran­nal­ta eng­lan­ti­lai­sen lin­tu­har­ras­ta­jan Ke­vin Web­bin, joka ker­too löy­tä­neen­sä jo kym­men­kun­ta it­sel­leen uut­ta lin­tu­la­jia, muun mu­as­sa kyh­my­haah­kan ja al­li­haah­kan. Va­ran­gin­vuo­no tun­ne­taan myös lun­neis­taan ja ruo­keis­taan.
Webb ai­koo ko­keil­la seu­raa­vak­si ka­las­tus­ta. Va­pa­ka­las­tus on Nor­jas­sa me­rel­lä mak­su­ton­ta jo­ki­suis­to­ja lu­kuun ot­ta­mat­ta.

– En yh­tään tie­dä, mitä ka­lo­ja tääl­lä on, hän nau­rah­taa.

Ar­vaam­me, et­tä ai­na­kin turs­kaa ja sei­tiä. Nii­tä on ase­tet­tu kui­vu­maan ai­toon nor­ja­lais­tyy­liin vie­rei­seen ka­la­sa­ta­man te­li­neil­le. Nes­se­bys­tä jär­jes­te­tään ku­nin­gas­ra­pu­sa­fa­rei­ta. Ve­ne­ret­kil­lä ko­e­taan ra­pu­mer­to­ja, mut­ta myös kis­sa­ka­lan, kol­jan tai rui­jan­pal­lak­sen nar­raa­mis­ta voi yrit­tää.

Ku­nin­gas­ra­vut­kin ovat tul­leet tän­ne siir­to­lai­si­na. Neu­vos­to­liit­to­lai­set siir­si­vät ra­pu­ja ai­koi­naan ka­las­tus­tar­koi­tuk­sis­sa Tyy­nel­tä­me­rel­tä Kuo­lan­vuo­noon, mis­tä ne ovat le­vit­täy­ty­neet län­teen päin. Olo­suh­teet Va­ran­gin­vuo­nol­la ovat il­mei­sen otol­li­set. Suu­rin tä­hän men­nes­sä pyy­det­ty ku­nin­gas­ra­pu pai­noi pe­rä­ti 14 ki­loa ja oli hal­kai­si­jal­taan mel­kein 2 met­riä.

Sa­tu­mais­ta elä­mää

Pa­laam­me Suo­meen, kes­kel­le erä­maa­ta Pul­man­ki­jär­ven ran­nal­le.Siel­lä ta­paam­me Mar­jat­ta Kor­de­li­nin ja Pek­ka Pyr­hö­sen, jot­ka muut­ti­vat vii­si­tois­ta vuot­ta sit­ten Rau­mal­ta poh­joi­seen elä­ke­päi­vi­ään viet­tä­mään. He kai­pa­si­vat täy­del­lis­tä elä­män­muu­tos­ta.

– Olin yrit­tä­jä, ai­na töis­sä ja vi­pel­tä­mäs­sä pai­kas­ta toi­seen. Tääl­lä on niin hil­jais­ta, et­tä kuu­lee pie­nen­kin tuu­len­hen­käyk­sen,  Kor­de­lin se­lit­tää.

– Ker­ran, kun olin lin­tu­jen an­sa­lan­ko­ja ko­ke­mas­sa, jos­ta­kin kan­tau­tui bum bum. Ih­met­te­lin, mis­tä ih­mees­tä tu­lee nuor­ten mu­siik­kia. Sit­ten ym­mär­sin, et­tä se­hän on oman sy­dä­me­ni ää­ni.

Kor­de­lin sa­noo, et­tei ole ka­tu­neet muut­toa het­ke­ä­kään.

– Eläm­me tääl­lä kuin sa­dus­sa. Ete­läs­tä on ikä­vä vain ys­tä­viä ja su­ku­lai­sia, en­nen kaik­kea lap­sen­lap­sia. Mut­ta Iva­los­ta pää­see len­to­ko­neel­la Ete­lä-Suo­meen. Li­säk­si meil­lä käy pal­jon vie­rai­ta.

Myös Pek­ka Pyr­hö­nen on tyy­ty­väi­nen. Hän ar­vos­taa mai­ni­oi­ta ka­las­tus- ja met­säs­tys­maas­to­ja. Pyr­hö­nen muis­tut­taa kui­ten­kin, et­tä kai­kil­le olo­suh­teet ei­vät sovi. En­nen ta­lo­kaup­po­ja kan­nat­taa ken­ties ko­keil­la asu­mis­ta vuok­ral­la.

– Nyt tääl­lä on jo mu­ka­vuuk­sia. Mut­ta kun meil­lä oli vie­lä ul­ko­ves­sa, 35 as­teen pak­ka­ses­sa Aku An­kan lu­ke­mi­nen jäi ly­hy­een. 

Ker­ran, kun pa­ris­kun­ta oli ol­lut pari päi­vää reis­sus­sa, oli lun­ta sa­ta­nut niin pal­jon, et­tä ko­tiin ei pääs­syt lain­kaan. Yö­py­mis­paik­ka piti et­siä ky­lil­tä.

Raimo Hekkanen, Anne Haapalainen ja Matti Välimäki ovat kuulleet lumikenttien kutsun.

Ilari Välimäki

Ei kii­re mi­hin­kään

Olem­me taas erä­maas­sa, täl­lä ker­taa Nuor­ga­min lo­ma­kes­kuk­sen jär­jes­tä­mäl­lä ret­kel­lä. Rai­mo Hek­ka­nen, Vee­ra Hek­ka­nen ja An­ne Haa­pa­lai­nen aja­vat moot­to­ri­kelk­ko­ja. Vie­raat seu­raa­vat väl­ly­jen al­la rees­sä. Py­säh­dym­me tun­tu­ri­jär­vel­lä ja ryh­dym­me kai­raa­maan jää­hän rei­kiä. Jää­tä on puo­li met­riä, jo­ten kai­ra­tes­sa tu­lee läm­min.

Pilk­kies­sä loi­koi­lem­me po­ron­tal­jal­la ja otam­me au­rin­koa. Pari har­jus­ta­kin ve­des­tä nou­see, mut­ta pääs­täm­me ne ta­kai­sin. Saa­lis ei ole nyt pää­a­sia. Pa­ti­koim­me hie­man lu­mi­ken­gil­lä. Seu­ru­een nuo­ri­so­jä­se­net ei­vät suos­tu lait­ta­maan lu­mi­ken­kiä jal­kaan: ovat kuu­lem­ma käy­tän­nöl­li­set, mut­ta ei­vät coo­lit.

Sit­ten on­kin ai­ka ryh­tyä vi­rit­te­le­mään laa­vul­la tu­lia. Tar­jol­la on her­kul­lis­ta laa­vu­sa­vus­tet­tua po­roa tor­til­la­lät­ty­jen kera. Läns­ma­nin po­roa, luon­nol­li­ses­ti. Läm­mit­tää mu­ka­vas­ti, rau­kai­see. Ei ole mi­hin­kään kii­re. Au­rin­ko po­rot­taa tai­vaal­ta kuin val­ta­va, ki­mal­te­le­va ris­ku.