Tum­man­rus­kea maa­ti­ais­ka­na kal­lis­taa pää­tään, ja ala­leu­an pu­nai­nen helt­ta höl­lyy. Kun kana ku­mar­tuu rap­sut­ta­maan rin­taan­sa no­kal­laan, nis­ka­su­lat tu­ti­se­vat. Kau­lal­la mus­ta ja tum­man­rus­kea li­mit­ty­vät toi­siin­sa kuin tii­ke­rin rai­dat.

Nii­na Ha­ka­lah­ti, 50, on vii­me ke­sän jäl­keen viet­tä­nyt to­vin jos toi­sen­kin is­tus­kel­len tääl­lä pien­ka­na­lan­sa verk­ko­ai­tauk­ses­sa van­hal­la kai­von­kan­nel­la. Hän ihas­te­lee nel­jän maa­ti­ais­ka­nan­sa mo­ni­vä­ri­siä höy­hen­peit­tei­tä ja kat­se­lee nii­den puu­hia.

–Ka­no­jen tou­hu­ja voi­si kat­soa vaik­ka kuin­ka kau­an. Se on kuin tui­jot­tai­si tul­ta tai vir­taa­vaa vet­tä, hän sa­noo.

Niina Hakalahti innostui pienkanalasta luettuaan lehtijuttuja aiheesta. Kanalan pito on hänen mukaansa vaivatonta.

Ka­nat tuo­vat mie­li­hy­vää

Maa­ti­ais­ka­nat Kyl­lik­ki, Mar­ja-Lee­na, Mea ja Peik saa­pui­vat Ha­ka­lah­den tam­pe­re­lai­seen kau­pun­ki­lais­puu­tar­haan Ii­sal­mes­ta. Nii­na in­nos­tui pien­ka­na­lan pi­dos­ta tör­mät­ty­ään leh­ti­jut­tui­hin ko­toi­lus­ta, lä­hi­tuo­tan­nos­ta ja ur­baa­neis­ta ka­na­lois­ta.

Mat­kan var­rel­la Ha­ka­lah­ti on huo­man­nut, et­tä ka­nat jopa tu­ke­vat ko­to­na työs­ken­te­le­vän työ­ter­veyt­tä. Ne ni­mit­täin tar­jo­a­vat syyn nous­ta työ­tuo­lis­ta.

Aluk­si ka­nat oli­vat ar­ko­ja, mut­ta ny­kyi­sin ne jopa ter­veh­ti­vät hyp­pää­mäl­lä ”äis­kän” sy­liin.

Nii­na ar­vos­taa kuop­sut­ta­jien it­se­näi­syyt­tä ja ka­na­lan­pi­don vai­vat­to­muut­ta. Hän ei ha­lua har­ras­taa lem­mi­kin kans­sa vaan ai­no­as­taan elää rau­hal­li­ses­ti rin­nak­kain. Sa­mois­ta syis­tä hä­nel­le so­pi­vat myös kis­sat.

Kis­sat jos mit­kä pi­tä­vät yl­lä Nii­nan mie­len­ter­veyt­tä ja yleis­tä hy­vin­voin­tia. Kiil­tä­vän mus­ta Trots­ki ja kar­va­tur­sas Ruu­su rau­hoit­ta­vat pyy­teet­tö­mäl­lä, sa­nat­to­mal­la läs­nä­o­lol­laan.

–Ne ovat to­del­la te­ra­peut­ti­sia, Nii­na va­kuut­taa.

Kis­sa­mai­nen rau­hal­li­suus on kan­na­tel­lut hän­tä eten­kin sil­loin, kun per­hees­sä on ol­lut iso­ja mur­hei­ta. Vä­sy­nee­nä ei vält­tä­mät­tä jak­sa pu­hua, mut­ta toi­sen olen­non läs­nä­o­lo loh­dut­taa.

Kis­so­jen mur­teel­la

Kis­soil­la on osan­sa myös Nii­nan unel­ma­työ­päi­väs­sä: on rau­hal­lis­ta, klas­si­nen mu­siik­ki soi, kis­sa kuor­saa vie­res­sä – ja teks­ti luis­taa.

Köy­hän mie­hen mind­ful­nes­sia. Sitä on elä­mi­nen kis­so­jen aal­to­pi­tuu­del­la.

Kis­sat tuo­vat ar­keen myös haus­kuut­ta. Eten­kin Ruu­su-kis­sa on koo­mi­nen pur­sui­le­vi­ne kar­voi­neen. Nu­kah­ta­es­saan se pu­to­aa jos­kus soh­val­ta lat­ti­al­le.

Kah­den­tois­ta vuo­den ku­lu­es­sa Nii­na on op­pi­nut ”pu­hu­maan kis­saa” – tai ai­na­kin sitä mur­ret­ta, jol­la hä­nen omat kis­san­sa vies­ti­vät. Ne ker­to­vat elein ja ää­nin, mil­loin ne ha­lu­a­vat pääs­tä ulos tai tar­vit­se­vat ruo­kaa tai hel­lyyt­tä.

Ih­mi­sen hel­lyy­den­tar­pee­seen kis­sat ei­vät kui­ten­kaan suo­raan vas­taa. Ne pus­ke­vat ja kieh­nää­vät sil­loin, kun nii­tä it­se­ään hu­vit­taa. Ovat­han ne kis­so­ja.

Lue kaik­ki kol­me ta­ri­naa eläin­ten hy­vää te­ke­väs­tä vai­ku­tuk­ses­ta 8.3. il­mes­ty­väs­tä Omas­ta Ajas­ta.

Lue myös:

5 syy­tä, joi­den ta­kia lem­mik­ki te­kee ter­veem­mäk­si

Riit­ta Ha­vu­kai­nen: "Elä­mää ei kan­na­ta tuh­la­ta kat­ke­ruu­teen"

Tut­ki­muk­sen mu­kaan ter­veys ja ta­lous ovat yli viis­kymp­pis­ten suu­rim­pia huo­le­nai­hei­ta