En unoh­da syk­syä 1988. Odo­tin sil­loin nuo­rem­paa las­tam­me. Kä­ve­lin päi­vä­hoi­to­pai­kas­ta ko­tiin esi­koi­sen kans­sa. Mat­kaa oli puo­li­tois­ta ki­lo­met­riä.

Minä, ai­na liik­ku­nut, juok­se­va, pyö­räi­le­vä, tans­si­va, tai­pui­sa ih­mi­nen, vyö­ryin kuin hi­das­tet­tu tank­ki. Mei­na­sin hyy­tyä mat­kal­le.

Iki­nä en­nen sitä en­kä sen jäl­keen ole ol­lut niin vä­sy­nyt ja huo­no­kun­toi­nen.

On­nek­si aloin pian juos­ta, hiih­tää ja pyö­räil­lä, tans­si­a­kin uu­del­leen vä­hän sekä käy­dä ta­lo­yh­ti­ön jum­pas­sa. Ae­ro­bic oli tuol­loin muo­tia - se oli ihan haus­kaa, jos­kin puu­dut­ta­vaa.

Kul­jet­ta­ja­na ja huol­ta­ja­na

Sit­ten lap­sis­tam­me tuli ak­tii­vi­sia ur­hei­lu­har­ras­ta­jia. Kul­je­tim­me ja huol­sim­me jal­ka­pal­loi­li­jaa ja tai­to­luis­te­li­jaa. Fu­ta­ri tree­na­si vii­si ker­taa vii­kos­sa, luis­te­li­jal­la oli yk­si va­paa­päi­vä vii­kos­sa. Li­säk­si oli­vat lei­rit, tur­nauk­set, ot­te­lut ja kil­pai­lut.

Se tar­koit­ti, et­tä mi­nul­la ei ol­lut re­a­lis­tis­ta mah­dol­li­suut­ta ai­ka­tau­lu­tet­tui­hin tree­nei­hin. En it­se­kään ha­lun­nut enää en­sim­mäis­tä­kään ai­ka­tau­lua töi­den, tree­ni- ja koi­ra­kul­je­tus­ten li­säk­si.

Kol­me­tois­ta vuot­ta lii­kuin kel­los­ta va­paa­na: juok­su- ja pyö­rä­lenk­ke­jä ja jump­paa ko­to­na. Jää­hal­lien lä­hei­set kun­to­po­lut tu­li­vat tu­tuik­si, kun kier­sin nii­tä sil­lä vä­lin kun ty­tär tree­na­si jääl­lä pi­ru­et­te­ja, as­ke­lei­ta ja hyp­py­jä.

Ke­sä­a­jat kä­vin pyö­räl­lä töis­sä, ku­ten olen käy­nyt vuo­des­ta 1990.

Kun­to­sa­lis­ta se al­koi taas

Syk­syl­lä 2006 me­nin tyt­tä­ren kans­sa elä­mä­ni en­sim­mäis­tä ker­taa to­sis­sa­ni kun­to­sa­lil­le. Ai­ka­tau­lut ei­vät vie­lä­kään kiin­nos­ta­neet, vaik­ka sa­lil­la alet­tiin heti tyr­kyt­tää ryh­mä­lii­kun­ta­tun­te­ja. Ei mi­nul­le, ei!

Mut­ta kuin­kas sit­ten kä­vi­kään. En­sin jäin kouk­kuun bo­dy­pum­piin. Kun­nes sit­ten ko­kei­lin yh­te­nä jou­lu­ai­ka­na vuo­ro­päi­vi­nä pum­pia ja cyc­lin­giä. Tämä yh­dis­tel­mä lait­toi nis­kat ja har­ti­at niin ju­miin, et­tä luo­vuin mo­lem­mis­ta.

Vii­ti­sen vuot­ta sit­ten löy­sin bo­dy­com­ba­tin. En­sin tun­sin it­se­ni has­suk­si, kun oh­jaa­jan ko­men­to oli: - Is­ke se  tain­nok­siin!

Ny­ky­ään kar­jun va­pau­tu­nees­ti joka sun­nun­tai. Pi­dän eri­tyi­ses­ti pot­ku­jen har­joit­te­lus­ta; niis­sä on koor­di­naa­ti­on ja voi­man kau­neut­ta.

Tans­si tuli ta­kai­sin

Zum­bas­ta pi­din, kos­ka olin tans­si­nut jaz­zia ja af­roa. Tun­neis­sa oli iloa ja vauh­tia.

Ty­tär tuli mu­kaan zum­baan. Jo­kai­sen tun­nin jäl­keen hän, tans­si­ja it­se, ky­syi:

– Äi­ti, mik­set tule tans­si­tun­neil­le?

Minä sii­hen, et­ten enää osaa. En enää op­pi­si ko­re­og­ra­fi­oi­ta en­kä oli­si tar­peek­si jous­ta­va, no­pea ja tark­ka.

Ty­tön sil­mis­sä ki­pi­nöi: – Nyt olet tyh­mä!

Tar­vit­sin sen roh­kai­sun. Tans­si pa­la­si elä­mää­ni pari vuot­ta sit­ten. Olin ol­lut työ­mat­kal­la Kuu­bas­sa, jos­sa olin tans­si­nut ja mi­nua oli ha­et­tu tans­si­maan. En osan­nut pa­ri­sal­saa. Pää­tin op­pia.

Ha­lu­an haas­taa it­se­ä­ni

Tans­sin ny­ky­ään nel­jä­nä päi­vä­nä vii­kos­sa, yleen­sä use­am­man tun­nin put­keen, soo­lo­tans­se­ja, pa­ri­sal­saa ja pa­ri­so­nia.

Haas­tan it­se­ä­ni tai­toi­hi­ni näh­den vai­keil­la ko­re­og­ra­fi­a­tun­neil­la. Vä­lil­lä ei on­nis­tu mi­kään, jos­kus lii­ke vain tu­lee.

Ai­ka pal­jon är­syt­tää vä­lil­lä, kun huo­maan, et­ten opi asi­oi­ta yh­tä no­pe­as­ti kuin nuo­rem­pa­na. Sen­tään kui­ten­kin jo­ten­kin opin. Jos­kus oi­val­lan jon­kun asi­an mat­kal­la ko­tiin tai seu­raa­va­na päi­vä­nä.

Sil­loin ajat­te­len uu­teen Omaan Ai­kaan haas­tat­te­le­ma­ni täh­ti­tans­si­ja Min­na Ter­va­mä­en sa­no­ja: - Ei hait­taa, jos tans­sit­ree­neis­sä te­kee vir­hei­tä. Se­hän on vain tans­sia, ei ai­vo­ki­rur­gi­aa.

Tiis­tai­sin mi­nul­la ja tyt­tä­rel­lä on yh­tei­nen tun­ti. Se on ki­vaa. Hän on oi­ke­as­sa: tans­si on pa­ras­ta.

Pa­ri­tans­si se vai­ke­aa on­kin

Pa­ri­tans­si on osoit­tau­tu­nut mi­nul­le vai­ke­am­mak­si kuin soo­lo­tun­nit. Sii­nä kun pi­tää osa­ta ol­la vie­tä­vä­nä ja - ku­ten yk­si opet­ta­jis­ta sa­noo - ol­la ajat­te­le­mat­ta, mitä ta­pah­tuu seu­raa­vak­si. Sitä opet­te­len koko ajan.

Ja toi­saal­ta: pa­ri­sal­sa on hur­jan haus­kaa, sil­loin kun se su­juu. Mu­siik­ki on ilois­ta ja voi vain an­taa men­nä tai­ta­van vie­jän mu­ka­na.

Pi­dän suu­res­ti so­nis­ta, joka on pe­rin­tei­nen, sal­saa van­hem­pi kuu­ba­lai­nen tans­si. Mat­kal­lam­me Itä-Kuu­bas­sa, ku­ten San­ti­a­gos­sa, ei tans­sit­tu ca­si­noa (= pa­ri­sal­saa), vaan so­nia. Sen ryt­mi on hie­no ja vai­kea. Sii­nä on ele­gans­sia ja rau­haa.

Py­rin mo­ni­puo­li­suu­teen

Tans­si on la­jeis­ta­ni kou­kut­ta­vin. Voi­sin tans­sia joka päi­vä: sal­saa, af­roa, rum­baa, ca­ba­re­tia, nais­ten tek­niik­ka- ja tyy­li­tun­te­ja, so­nia.

Af­ros­ta pi­dän, kos­ka jo­kai­sel­la liik­keel­lä on ta­ri­na. Rum­ba on niin ikään hie­noa al­ku­voi­mai­suu­des­saan.  Jou­lun al­la kuu­ba­lai­nen rum­ba myös ni­met­tiin Unes­con ai­neet­to­man maa­il­man­pe­rin­nön lis­tal­le.

Olen so­pi­nut it­se­ni kans­sa, et­tä tans­sin nel­jä­nä päi­vä­nä vii­kos­sa.

Sun­nun­tai­hin kuu­luu yh­dis­tel­mä bo­dy­com­bat ja bo­dy­ba­lan­ce. En­sin tais­tel­laan tun­ti ja sit­ten huol­le­taan ja voi­mis­te­taan ke­hoa. Luon­nos­taan hi­das­syk­kei­nen sy­dä­me­ni tar­vit­see mak­si­mit­ree­niä, ja sitä saa com­ba­tis­sa.

Ker­ran vii­kos­sa teen voi­ma- ja ta­sa­pai­no­har­joi­tuk­sen kun­to­sa­lil­la. En läh­de sin­ne in­toa puh­ku­en, mut­ta tree­nin jäl­keen on hyvä olo. Li­säk­si keho kai­paa tätä set­tiä.

Ham­let- ja Ro­meo-koi­rien kans­sa käyn ul­ko­na joka päi­vä, vä­hin­tään ker­ran, useim­mi­ten ai­na­kin kak­si ker­taa.

Mi­nuun pä­tee myös toi­nen Min­na Ter­va­mä­en fik­su aja­tus: - Älä kuun­te­le it­se­ä­si, vaan käy­tä jär­ke­ä­si.

En malt­tai­si ol­la liik­ku­mat­ta, ja olen myös jos­kus ko­ke­nut yli­kun­non oi­rei­ta.

Sil­ti: liik­ku­es­sa­ni tun­nen it­se­ni vah­vak­si ja on­nel­li­sek­si.