Sii­nä se oli, ys­tä­vän ruu­mi­sark­ku. Pui­nen, la­ven­te­lin­si­ni­nen, poh­jal­la hei­niä.

Mir­ja Sis­ko Ant­to­nen ym­mär­si, mik­si ys­tä­vä oli ra­ken­ta­nut it­sel­leen ar­kun. Se oli hä­nen ta­pan­sa val­mis­tau­tua kuo­le­maan. Ys­tä­vä sai­ras­ti syö­pää ei­kä pa­ran­tui­si. Hän tah­toi, et­tä hä­nen ruu­miin­sa las­ket­tai­siin hei­nien pääl­le ark­kuun ja tuh­kat­tai­siin. Sen jäl­keen tuh­ka si­ro­tel­tai­siin puu­tar­haan. Muis­to­merk­kiä ei tu­li­si.

Ys­tä­vä suh­tau­tui kuo­le­maan­sa käy­tän­nön­lä­hei­ses­ti. Hän­tä loh­dut­ti aja­tus, et­tä maas­ta hän oli tul­lut ja maak­si hän pa­lai­si. Kuo­le­ma oli hä­nel­le luon­nol­li­nen osa elä­mää.

Iäl­lä ei ole mer­ki­tys­tä sii­nä, mitä ajat­te­lee kuo­le­mas­ta.

Niin ajat­te­lee ny­kyi­sin moni muu­kin. Ant­to­nen huo­ma­si sen myö­hem­min haas­tat­te­luis­sa, joi­ta hän teki hoi­to­tie­teen väi­tös­kir­jaan­sa var­ten.

Ant­to­sen väi­tös kä­sit­te­lee ”kuo­le­man vai­keu­den lie­vit­tä­mis­tä kuo­le­man to­del­li­suu­den koh­taa­vas­sa ja ohit­ta­vas­sa saat­to­hoi­dos­sa”. Hä­nes­tä aja­tuk­sen omas­ta kuo­le­mas­taan voi joko tor­jua tai hy­väk­syä.

– Rat­kai­se­vaa on, mi­ten osaa koh­da­ta on­gel­mat ja kään­ne­koh­dat elä­mäs­sään.

Jo­kai­nen jou­tuu vii­meis­tään kuo­le­man kyn­nyk­sel­lä käy­mään kes­kus­te­lun it­sen­sä kans­sa sii­tä, mitä kuo­le­ma on.

Lue myös: Life co­ach Eli­sa Mor­gan: "Ha­lu­an val­men­taa hy­vään kuo­le­maan"

Huo­li lä­hei­sis­tä

Mir­ja Sis­ko Ant­to­nen toi­mii yli­hoi­ta­ja­na hel­sin­ki­läi­ses­sä Ter­ho­ko­dis­sa. Väi­tök­seen­sä hän haas­tat­te­li 45:ttä kuo­le­man­sai­ras­ta po­ti­las­ta, hei­dän per­heen­jä­se­ni­ään ja sai­raan­hoi­ta­jia.

Ant­to­nen on huo­man­nut työs­sään ja tut­ki­muk­ses­saan, et­tä ih­mi­set suh­tau­tu­vat kuo­le­maan­sa yk­si­löl­li­ses­ti. Suh­teen kuo­le­maan voi kui­ten­kin ja­kaa kar­ke­as­ti kol­meen pää­ryh­mään.

En­sin­nä­kin use­at kuo­le­man­sai­raat viet­tä­vät ai­kaa lä­heis­ten­sä kans­sa ja jär­jes­te­le­vät asi­oi­taan. Jot­kut laa­ti­vat kuo­li­nil­moi­tuk­sen­sa ja lis­tan hau­ta­jais­vie­rais­taan. He saat­ta­vat päät­tää, mis­sä ja mi­ten hau­ta­jai­set vie­te­tään. Kir­ja­ta voi jopa sen, mitä mu­siik­kia hau­ta­jai­sis­sa soi­te­taan. Hau­ta­jai­sis­ta ha­lu­taan per­soo­nal­li­set, oman­nä­köi­set.

Kuo­le­man lä­hes­ty­mi­nen tuo usein pin­taan kät­ket­ty­jä tun­tei­ta, ku­ten vi­haa tai kii­tol­li­suut­ta.

Toi­set tur­vau­tu­vat us­kon­toon­sa ja ajat­te­le­vat esi­mer­kik­si, et­tä kuo­le­maa seu­raa ian­kaik­ki­nen elä­mä. Us­ko loh­dut­taa, lie­vit­tää kuo­le­man­pel­koa. Toi­saal­ta kuo­le­man lä­hes­ty­es­sä voi käy­dä niin­kin, et­tä us­ko­va luo­puu us­kos­taan.

Sit­ten on ih­mi­siä, jot­ka ja­ka­vat bi­o­lo­gi­sen nä­ke­myk­sen. He ovat usein us­kon­not­to­mia ja ta­pak­ris­tit­ty­jä, jot­ka ei­vät tun­nus­ta sie­lua, tai­vas­ta ei­vät­kä ian­kaik­kis­ta elä­mää. Heil­le ih­mi­nen on ai­net­ta, joka pa­lau­tuu luon­non kier­toon. Ih­mi­ses­tä ei jää jäl­jel­le mi­tään.

– Iäl­lä ei ole mer­ki­tys­tä sii­nä, mitä ajat­te­lee kuo­le­mas­ta. Olen ta­van­nut nuo­ria ih­mi­siä, jot­ka suh­tau­tu­vat kuo­le­maan­sa val­ta­val­la vii­sau­del­la, Ant­to­nen sa­noo.

 Lue myös: ”Va­ka­vas­ti sai­raan puo­li­so­ni kuo­le­ma oli hel­po­tus”

Tun­tei­den kir­jo

Suru yh­dis­te­tään voi­mak­kaas­ti kuo­le­maan. Mut­ta yh­tä lail­la sii­hen voi liit­tyä pel­koa, vi­haa, ikä­vää, hel­po­tus­ta, kii­tol­li­suut­ta, kat­ke­ruut­ta, pet­ty­mys­tä, hä­tää, in­hoa, rak­kaut­ta ja toi­voa. Kuo­le­man lä­hes­ty­mi­nen tuo usein pin­taan kät­ket­ty­jä tun­tei­ta.

– Esiin saat­taa nous­ta vi­han­se­kai­sia tun­tei­ta, jot­ka juon­tu­vat vaik­ka tur­vat­to­mas­ta lap­suu­des­ta. Tai rak­kaut­ta ja kii­tol­li­suut­ta, jot­ka ovat hau­tau­tu­neet ar­jen huo­liin, ker­too lo­go­te­ra­peut­ti, sai­raan­hoi­ta­ja Miia Sa­lo­nen Ter­ho­ko­dis­ta.

Sa­lo­nen on työs­ken­nel­lyt kuo­le­vien pa­ris­sa 25 vuot­ta. Hän tar­jo­aa po­ti­lail­le lo­go­te­ra­peut­tis­ta kes­kus­te­lu­tu­kea. Hä­nes­tä lo­go­te­ra­pi­an kä­si­tys ih­mi­ses­tä ja ih­mi­se­nä ole­mi­ses­ta on loh­dul­li­nen ja elä­män­myön­tei­nen.

Kuo­le­ma on vain koh­dat­ta­va. Se vaa­tii roh­keut­ta, ja sii­tä on hyvä pu­hua.

– Mi­kään tun­ne ei ole kuo­le­man edes­sä vie­ras, Sa­lo­nen sa­noo.

Hän on näh­nyt, kuin­ka pa­ris­kun­ta ym­mär­tää yh­tei­sen ai­kan­sa ar­von ja tun­tee elä­vän­sä liit­ton­sa pa­ras­ta ai­kaa. Kuin­ka kuo­le­man lä­hes­ty­mi­nen kat­ke­roit­taa. Tai yl­lyt­tää hy­viin te­koi­hin, joil­la ih­mi­nen ikään kuin pyr­kii kor­jaa­maan jo­tain elä­mäs­sään.

Jot­kut tor­ju­vat kuo­le­man­sa, yrit­tä­vät sää­del­lä sen lä­hei­syyt­tä.

– Ih­mi­nen voi toi­voa, et­tä pa­ra­ni­si, vaik­ka tie­tää sen mah­dot­to­mak­si.

Sa­lo­sen mu­kaan us­ko­vai­nen ja ateis­ti voi­vat ol­la yh­tä vah­vo­ja kuo­le­man edes­sä. Tois­ta kan­taa Ju­ma­la, tois­ta us­ko sii­hen, et­tä kuo­le­man jäl­keen hä­tää ei ole ja elä­mä maa­pal­lol­la jat­kuu.

Lue myös:

Olym­pi­aur­hei­li­ja An­ni Vuo­hi­jo­ki: "Sa­lil­la unoh­din vel­je­ni kuo­le­man"

Vai­mon­sa me­net­tä­nyt Mark­ku: ”Mi­nul­la on oi­keus jat­kaa elä­mää­ni täy­si­pai­noi­ses­ti”

Mon­ta lä­heis­tään saat­ta­nut Tii­na: ”Lä­heis­ten on pääs­tet­tä­vä ir­ti kuo­le­vis­ta”