HOI­DAN KUN­TO­A­NI kä­ve­le­mäl­lä ja ui­mal­la, mut­ta täy­tyy myön­tää, et­tä tämä on hei­koin lenk­ki­ni. Lii­an usein ve­to­an työ­kii­rei­siin, en­kä mu­ka­mas eh­di kun­toi­le­maan. On­nek­si löy­sin tänä ke­vää­nä sau­va­kä­ve­lyn vuo­sien tau­on jäl­keen. Yri­tän aloit­taa aa­mut ly­hy­el­lä len­kil­lä.Sil­lä ta­voin saan päi­vän hy­vin liik­keel­le. Joku ai­ka sit­ten läh­din hölk­kää­mään va­jaan vii­den ki­lo­met­rin lenk­kiä, jon­ka nor­maa­lis­ti kä­ve­len. Yl­lä­tyin it­se­kin, et­tä jak­soin juos­ta sen ko­ko­naan.

TER­VEYT­TÄ­NI ON HAI­TAN­NUT jo pi­dem­män ai­kaa va­sen ol­ka­pää. Se on ku­vat­tu­kin, mut­ta mi­tään ei löy­ty­nyt. Va­sen käsi ei ojen­nu taak­se­päin sa­mal­la ta­val­la kuin oi­kea käsi. Us­koi­sin, et­tä jat­ku­va au­tos­sa is­tu­mi­nen ja tie­to­ko­neel­la tai äly­pu­he­li­mel­la ole­mi­nen al­ka­vat nä­kyä kro­pas­sa. Yri­tän jum­pa­ta ol­ka­pää­tä, mut­ta jos en muu­ta mui­ta ta­po­ja­ni, en us­ko, et­tä asia kor­jau­tuu.

RUO­KA­VA­LI­OO­NI KUU­LUU ny­kyi­sin vii­si ate­ri­aa päi­väs­sä. Lai­toin ke­vät­tal­vel­la ruo­ka­va­li­on uu­teen us­koon. Opet­te­lin am­mat­ti­lais­ten avul­la sään­nöl­lis­tä syö­mis­tä, oi­ke­an­ko­koi­sia an­nok­sia ja ter­veel­li­siä va­lin­to­ja. Olo on vir­ke­äm­pi, kun kas­vik­sia ja pro­tei­i­nia on enem­män ja hii­la­ri­höt­tö on jää­nyt vä­hem­mäl­le. Myös al­ko­ho­lin il­ta­tis­sut­te­lua olen vä­hen­tä­nyt.

OLEN AJA­TEL­LUT ot­taa vai­mon kans­sa ir­ti­o­ton ora­van­pyö­räs­tä pa­rin vuo­den ku­lut­tua, kun nuo­rin lap­si­kin on jo täy­si-ikäi­nen. Hyvä ai­ka voi­si ol­la 2021. Edel­li­se­nä vuon­na tan­go­ku­nin­kuu­des­ta tu­lee ku­lu­neek­si 10 vuot­ta, ja sen tii­moil­ta on keik­ko­ja ja kon­sert­te­ja. Sen ru­tis­tuk­sen jäl­keen voi­sim­me viet­tää yh­den tal­ven läm­pi­mäs­sä. Pie­niä mat­ko­ja teh­dään tie­tys­ti jo en­nen si­tä­kin.

SUUR­TA ILOA TUOT­TA­VAT fa­nit ja ylei­sö, joka tu­lee kon­sert­tei­hin, tans­si­kei­koil­le, te­at­te­rie­si­tyk­siin tai kuun­te­lee ra­dio-oh­jel­maa­ni. Ta­paan­kin jo­kai­se­na il­ta­na an­taa ap­lo­dit ylei­söl­le, et­tä tu­li­vat pai­kal­le juu­ri tä­nään. Ko­ti­o­lois­sa ilah­dun het­kis­tä, kun voin vain ol­la ja is­tah­taa sau­nan lau­teil­le tai te­ras­sil­le. Ai­ka pie­nes­tä sitä on lop­pu­jen lo­puk­si tyy­ty­väi­nen.

RA­KAS­TAN ke­sää! Läm­pöä ja au­rin­koa. Voi­sin elää ai­na ke­säs­sä. Sik­si kai haa­vei­len­kin, et­tä voi­sin viet­tää tal­vet ke­säi­ses­sä maas­sa. Ei mi­nul­la pe­ri­aat­tees­sa mi­tään tal­ve­a­kaan vas­taan ole. Pa­hin­ta on syk­syn har­maus ja pi­meys. Ra­kas­tan myös vii­ih­dyt­tä­jän työ­tä: lau­laa ih­mi­sil­le, pu­hua, tar­jo­ta elä­myk­siä ja tun­tei­ta. Ra­kas­tan mä toki myös vai­mo­a­ni.

NAU­TIN SII­TÄ, kun saan teh­dä ra­kas­ta­maa­ni työ­tä mo­ni­puo­li­ses­ti. Nyt­kin voin esiin­tyä upea po­ru­kan kans­sa Samp­pa­lin­nan ke­sä­te­at­te­ris­sa Tu­rus­sa. Nau­tin keik­kai­lus­ta uu­den Mar­ko & Juk­ka -ko­koon­pa­non kans­sa ja omal­la ni­mel­lä soo­lo­na. Nau­tin sii­tä, kun saan jat­kaa syk­syl­lä ra­di­o­töi­tä Yle Ra­dio Suo­mes­sa. Tämä kaik­ki tar­koit­taa sitä, et­tä on koko ajan kii­re. Sii­tä en niin­kään nau­ti, mut­ta olen op­pi­nut elä­mään sen kans­sa. Ai­na sin­ne vä­liin so­pii pie­ni het­ki, kun voin vain ol­la.