Val­men­ta­ja ja kir­jai­li­ja An­na Tai­pa­le opas­taa ih­mi­siä ra­kas­ta­maan it­se­ään ja tie­tää, et­tä omien tar­pei­den ja ha­lu­jen si­vuut­ta­mi­nen on yl­lät­tä­vän ylei­siä. Ta­ri­na on yleen­sä se ta­val­li­nen: puo­li­so on ta­vat­tu nuo­re­na ja elä­mä on vie­räh­tä­nyt lap­sia hoi­ta­es­sa, töi­hin ja ko­tiin kes­kit­ty­es­sä. Ei ole ol­lut ai­kaa tai ta­pa­na miet­tiä it­seä.

Tu­kah­de­tut tun­teet syö­vät

It­sen­sä ra­kas­ta­mi­nen ei ole it­sek­kyyt­tä, vaan on­nel­li­suu­den läh­tö­koh­ta. Se ei kui­ten­kaan tar­koi­ta pelk­kää iloa ja on­nea, vaan si­tou­mus­ta it­seen lem­pe­äl­lä asen­teel­la ja kaik­kien omien tun­tei­den sal­li­mis­ta.

Jot­ta tie­tää, mitä tar­vit­see voi­dak­seen hy­vin, on ol­ta­va yh­teys omiin tun­tei­siin. Tun­tei­den tu­kah­dut­ta­mi­nen on suo­ma­lai­sen kas­va­tuk­sen ki­pu­koh­ta, joka siir­tyy su­ku­pol­vel­ta toi­sel­le.

- Sota-ai­ka­na ja jäl­leen­ra­ken­nus­vai­hees­sa tun­teet oli pak­ko tu­kah­dut­taa, kos­ka oli sel­viy­dyt­tä­vä. Tämä nä­kyy yhä meis­sä. Em­me oi­kein vie­lä tie­dä, mitä tun­teet ovat. Kult­tuu­ris­sam­me on yhä us­ko­muk­sia, et­tä tie­tyt tun­teet ovat huo­no­ja ja kiel­let­ty­jä, An­na Tai­pa­le sa­noo.

Kun jo­tain tun­net­ta ei saa il­mais­ta, syn­tyy tur­vat­to­muut­ta ja us­ko­muk­sia, ku­ten: ”Pär­jään, kun­han en il­mai­se su­ru­a­ni tai vi­haa­ni.”

Asi­an­tun­ti­ja­na val­men­ta­ja An­na Tai­pa­le

Kol­me ta­ri­naa: Ra­kas­ta­mi­nen al­kaa it­ses­tä

Hanna Linnakko

Mari Ke­to­sal­mi: "Suru opet­ti mi­nut ra­kas­ta­maan it­se­ä­ni"

”Elä­mä­ni kään­ne­koh­ta ta­pah­tui kym­me­nen vuot­ta sit­ten, kun äi­ti­ni kuo­li. En ole kos­kaan tun­te­nut yh­tä pal­jon vi­haa ja pel­koa kuin sil­loin. Täs­tä tun­ne­myrs­kys­tä al­koi oma kas­vu­ni.

Oi­val­sin, et­tä elä­mäs­sä tu­lee vas­taan asi­oi­ta, joil­le en voi mi­tään ja joi­ta en voi kor­ja­ta – voin ai­no­as­taan hy­väk­syä ne.

Ym­mär­sin myös, et­tei mi­nun tar­vit­se ol­la roh­kea tai yrit­tää pär­jä­tä yk­sin. Saan myös it­keä.

Kun hy­väk­syin nämä ne­ga­tii­vi­sik­si luo­ki­tel­ta­vat tun­teet ja opin kä­sit­te­le­mään nii­tä, mon­ta upe­aa asi­aa on ta­pah­tu­nut sen jäl­keen. Olen op­pi­nut sa­no­maan ’ei’ pyyn­nöil­le sil­loin, kun olen vä­sy­nyt. Olen op­pi­nut hy­väk­sy­mään eri­ä­vät mie­li­pi­teet ja pi­tä­mään puo­le­ni ar­vos­te­li­joi­ta vas­taan. Mi­nul­la ei ole enää tar­vet­ta se­lit­tää va­lin­to­ja­ni tai miel­lyt­tää mui­ta.

Teen sitä, mis­tä nau­tin ja mikä tun­tuu hy­väl­tä. Tä­mä­hän on oma ar­vo­kas elä­mä­ni, ei ke­nen­kään muun. Me kaik­ki olem­me pie­niä osia maa­il­man­kaik­keu­des­sa, mut­ta oman elä­mäm­me kes­ki­pis­tei­tä. Ei­kä ku­kaan muu voi ol­la omas­sa elä­mäs­sä­ni yh­tä tär­keä kuin minä it­se.”

Hanna Linnakko

Ar­mi Hon­gis­to: “Avi­ok­rii­si he­rät­ti mi­nut unes­ta”

”Rei­lu kak­si vuot­ta sit­ten maa­il­ma­ni ro­mah­ti, kun mie­he­ni il­moit­ti täy­sin yl­lät­tä­en ha­lu­a­van­sa ero­ta. Olim­me ol­leet nai­mi­sis­sa lä­hes 30 vuot­ta. Ulos­päin olin voi­ma­kas­tah­toi­nen ja rei­pas, mut­ta si­säl­lä­ni pik­ku-Ar­mi huu­si ’pi­tä­kää mi­nus­ta!’ Tun­tui, et­ten ol­lut ke­nel­le­kään se maa­il­man tär­kein, pait­si po­jil­le­ni. En osan­nut sa­noa ei ja tein kaik­ke­ni, et­tä muut pi­täi­si­vät mi­nus­ta.

Avi­ok­rii­si opet­ti mi­nut ra­kas­ta­maan it­se­ä­ni. Se oli kuin voi­ma­läp­sy, joka he­rät­ti unes­ta.

Heti mie­he­ni eroil­moi­tuk­sen jäl­keen läh­din Af­rik­kaan ys­tä­vä­ni luo ja se mat­ka pe­las­ti mi­nut, it­se­tun­to­ni ja lo­pul­ta avi­o­liit­to­ni. Af­ri­kas­sa ai­no­as­taan ys­tä­vä­ni tun­si mi­nut ja sain kes­kus­tel­la elä­mäs­tä­ni myös hä­nen ys­tä­vien­sä kans­sa.

Näi­den uu­sien tut­ta­vuuk­sien kom­men­tit ja kes­kus­te­lut aut­toi­vat mi­nua nä­ke­mään it­se­ni ihan uu­del­la ta­val­la. Va­pau­duin kai­kis­ta it­se luo­mis­ta­ni sään­nöis­tä, ole­tuk­sis­ta ja it­se kek­si­mis­tä­ni ta­vois­ta.

Ko­tiin pa­la­si vai­mo, joka piti it­se­ään kau­nii­na, tie­si mitä elä­mäl­tä tah­too ei­kä hä­ven­nyt it­ses­sään mi­tään: ei ryp­py­jään, ikään­sä, alas­ton­ta ke­ho­aan tai toi­vei­taan.

Mie­he­ni oli pian läh­tö­ni jäl­keen ta­jun­nut teh­neen­sä elä­män­sä suu­rim­man vir­heen. Pu­huim­me sel­vik­si, mitä mo­lem­mat ha­lu­a­vat elä­mäl­tään ja so­vim­me suh­teem­me sään­nöt. Tun­sin, et­tä olen va­paa ja mi­nul­la on oi­keus elää sel­lais­ta elä­mää kuin it­se tah­don.

Vih­doin­kin voin sa­noa, et­tä mi­nua ra­kas­te­taan, ra­kas­tan it­se­ä­ni ja olen kai­ken tä­män rak­kau­den ar­voi­nen.”

Hanna Linnakko

Min­na Pa­ja­ri: “En mä­reh­di van­ho­ja te­ke­mi­si­ä­ni”

”Mi­nul­la on iha­na mies, joka hy­väk­syy mi­nut sel­lai­se­na kuin olen. Olem­me ol­leet yh­des­sä 22 vuot­ta ja pi­däm­me yh­teis­tä op­tik­ko­lii­ket­tä. Teem­me pal­jon asi­oi­ta yh­des­sä myös va­paal­la. Mat­kus­te­lem­me ja käym­me kon­ser­teis­sa, te­at­te­ris­sa ja tai­de­näyt­te­lyis­sä.

Mi­nul­la on myös iso ka­ve­ri­po­ruk­ka, jos­sa voin ol­la täy­sin oma it­se­ni. Ku­kaan ei ar­vos­te­le tois­ta, vaan iloit­see ys­tä­vyy­des­tä.

Nuo­rem­pa­na kär­sin jos­kus ul­ko­nä­kök­rii­seis­tä, mut­ta enää en ai­koi­hin. Sil­loin har­voin, kun pa­rin ki­lon vat­sa­mak­ka­ra­ni är­syt­tää, mie­he­ni muis­tut­taa, et­tä se kuu­luu tä­hän ikään. Hän kan­nus­taa mi­nua päi­vit­täin, ja nau­ram­me pal­jon yh­des­sä.

Vaik­ka mi­nul­la ei ole omia lap­sia ole­kaan, en koe jää­nee­ni mis­tään pait­si. Mie­he­ni lap­set ovat ot­ta­neet mi­nut niin hy­vin vas­taan. Vii­mek­si iloit­sin, kun val­loit­ta­va puo­li­tois­ta­vuo­ti­as lap­sen­lap­sem­me oli ky­läs­sä.

Yri­tän vaa­lia ky­kyä nau­raa ja iloi­ta elä­män pie­nis­tä ju­tuis­ta päi­vit­täin. Po­si­tii­vi­sen luon­tee­ni olen pe­ri­nyt äi­dil­tä­ni. En jää mä­reh­ti­mään van­ho­ja te­ke­mi­si­ä­ni, vaan teen rat­kai­sut pa­ris­sa päi­väs­sä ja me­nen eteen­päin. Us­kon, et­tä jo­kai­nen pe­taa elä­män­sä it­se.”

3 as­kel­ta lä­hem­mäs omaa sy­dän­tä

1. Kysy it­sel­tä­si, mis­tä asi­ois­ta nau­tit ja iloit­set. Ne voi­vat ol­la mitä ta­han­sa, lei­po­mi­ses­ta päi­vä­u­niin tai mu­sii­kin kuun­te­luun. Lis­taa asi­at pa­pe­ril­le.

2. Mie­ti, mik­si olet jät­tä­nyt nämä asi­at te­ke­mät­tä. Kir­jaa ylös, mil­lai­sia se­li­tyk­siä olet käyt­tä­nyt.

3. Kuu­los­te­le, mil­lai­nen olo si­nul­la on juu­ri nyt. Mie­ti, voi­sit­ko si­tou­tua joi­hin­kin lis­taa­mii­si ilon­läh­tei­siin muu­ta­man ker­ran vii­kos­sa.

Lue myös: Näin opit ra­kas­ta­maan it­se­ä­si