Kun Vexi Sal­mi, 75, ja Kat­ri Wan­ner-Sal­mi, 64, tes­ta­ment­ta­si­vat noin vii­den­sa­dan te­ok­sen tai­de­ko­ko­el­man­sa Hä­meen­lin­nan tai­de­mu­se­ol­le 2010, ka­ve­rit luu­li­vat hei­dän se­on­neen.

– Hä­meen­lin­na­lai­set tut­ta­vat pi­ti­vät hul­lu­na ja ky­se­li­vät, on­ko mua hui­jat­tu, kun an­nan mil­joo­nien ar­vois­ta ta­va­raa kau­pun­gil­le, Vexi nau­res­ke­lee.

Pa­ris­kun­nan tai­de­ko­ko­el­mas­sa on kaik­ki­aan noin 700 työ­tä. Nii­den ra­hal­lis­ta ar­voa Vexi ei läh­de edes ar­vai­le­maan. 

– Mi­nua ei se kiin­nos­ta, toi­sin kuin mui­ta. Olen saa­nut teh­dä koko elä­mä­ni erit­täin miel­lyt­tä­vää työ­tä, ja Suo­men kan­sa on mak­sa­nut mul­le sii­tä hel­ve­tin hy­vää palk­kaa. Jos mä olen sen suo­ma­lai­sil­ta saa­nut, niin mä an­nan sen ta­kai­sin suo­ma­lai­sil­le.

Vexi ih­met­te­lee, mik­si mam­mo­na pi­täi­si vie­dä mu­ka­naan hau­taan. Elä­ket­tä tu­lee sen ver­ran, et­tä sil­lä pär­jää.

– Lap­set­kin pär­jää­vät, mut­ta jos niil­le an­taa lii­kaa, ne­hän me­net­tä­vät työ­ky­kyn­sä. Ru­pe­a­vat pur­jeh­ti­maan ja aje­le­maan ur­hei­lu­au­tol­la, tai­de­me­se­naat­ti vel­mui­lee.

Kieh­to­vat ku­vat ja teks­tit

Mo­nel­le on tul­lut yl­lä­tyk­se­nä, et­tä rent­tu­ro­man­tii­kan sa­noit­ta­ja ja  Ir­win Good­ma­nin ma­na­ge­ri on mo­der­nin tai­teen ys­tä­vä. Mies ei it­se ole asi­as­ta me­te­liä pi­tä­nyt.

Tai­de al­koi kiin­nos­taa Ve­xiä jo 1970-lu­vun lop­pu­puo­lel­la. Sii­tä as­ti hän on ke­rän­nyt te­ok­sia pik­ku­hil­jaa. Al­ku­pot­kun an­toi hä­meen­lin­na­lai­nen Tais­to Ah­to­la, joka kuu­lui ku­van­veis­tä­jä Ai­mo Tu­ki­ai­sen Pur­nu-ryh­mään. Ah­to­la oli Hä­meen­lin­nan tai­de­mu­se­on pit­kä­ai­kai­nen in­ten­dent­ti, joka is­tui usein oop­pe­ra­sä­vel­tä­jä  

Tau­no Mart­ti­sen kans­sa Häl­lä- pyö­rä­ra­vin­to­las­sa. Myös Vexi ys­tä­vi­neen piti sen baa­ria tu­ki­koh­ta­naan.

– Ah­to­la oli hyvä pu­hu­ja ja pu­hui mi­nut­kin ym­pä­ri kat­so­maan tai­de­näyt­te­lyä mu­se­oon. Ru­pe­sin sit­ten käy­mään siel­lä va­ki­tui­seen. Se he­rät­ti jo­ten­kin lap­suu­den piir­tä­jä­u­nel­man eloon.

Ve­xiä ovat lap­suu­des­ta as­ti kieh­to­neet ku­vat, vas­ta myö­hem­min teks­tit. Jo kou­lu­ai­koi­na hän teki leh­tiä ja piir­si ka­ri­ka­tyy­re­jä, mut­ta opet­ta­jat ei­vät niis­tä ai­na ilah­tu­neet. Ku­vaa­ma­tai­don nu­me­rok­si tuli vi­to­nen. Ka­ve­ri­pii­ris­sä suo­sio oli sen si­jaan taat­tu.

Sak­saan il­man kie­li­tai­toa

Lo­ka­kuus­sa Hä­meen­lin­nan tai­de­mu­se­os­sa ava­taan Suo­men olois­sa har­vi­nai­nen näyt­te­ly. Se on koos­tet­tu Ve­xin gra­fiik­ka­ko­ko­el­mas­ta. Näyt­te­ly kä­sit­te­lee sak­sa­lai­sen eksp­res­si­o­nis­min niin kut­sut­tua rap­pi­o­tai­det­ta, jo­hon Vexi on eri­tyi­sen miel­ty­nyt. 

Ki­pi­nä syt­tyi 1990-lu­vun alus­sa Tam­pe­reel­la Sara Hildé­nin mu­se­on Die Bruc­ke -ryh­män näyt­te­lys­sä ja lei­mah­ti to­den te­ol­la liek­kiin hä­nen ja Kat­rin lu­kui­sil­la Sak­san-mat­koil­la.

Sak­sa-har­ras­tuk­sel­la on to­sin juu­ren­sa vie­lä kau­em­pa­na. Kun Vexi oli 18-vuo­ti­as, hän ja vuot­ta nuo­rem­pi Ant­ti Ham­mar­berg päät­ti­vät läh­teä yh­des­sä töi­hin Zuf­fen­hau­se­niin, Stut­t­gar­tin lä­his­töl­le Ete­lä-Sak­saan. Elet­tiin vuot­ta 1961.

– Ir­win kävi Hä­meen­lin­nan kaup­pa­kou­lua, jon­ka il­moi­tus­tau­lul­la tar­jot­tiin töi­tä Sak­sas­ta. Ir­win ky­syi, et­tä läh­de­tään­kö ul­ko­mail­le, ja minä vas­ta­sin, et­tä ihan mi­hin vaan. Niin me läh­det­tiin, vaik­ka kum­pi­kaan ei osan­nut sak­saa ei­kä ol­lut käy­nyt ul­ko­mail­la.

Län­si-Sak­sas­sa teh­tiin liit­to­kans­le­ri Lud­wig Er­hard­tin ta­lou­sih­met­tä Yh­dys­val­to­jen Mars­hall-avun tur­vin eli kor­jat­tiin kii­rees­ti so­dan jäl­kiä. Töi­tä oli niin pal­jon kuin ha­lu­si teh­dä.

– Haluan nähdä ne paikat, joissa harrastamani taiteilijat ovat eläneet ja toimineet, ekspressionismiin perehtynyt Vexi Salmi perustelee taidematkailuaan erityisesti Saksassa.

Arsi Ikäheimonen

Maa­il­man­kou­lus­sa

Nuo­ru­kai­set pää­tyi­vät ame­rik­ka­lais­ten mie­hi­ty­sa­lu­eel­la si­jait­se­vaan huo­lin­ta­liik­kee­seen pur­ka­maan ja las­taa­maan rek­ko­ja. Ve­xin mu­kaan pää­a­si­al­li­nen tuon­ti­tuo­te Suo­mes­ta oli­vat ”trak­to­rin­pyö­rän ko­koi­set” em­men­tal-juus­to­kie­kot. Ame­rik­ka­lai­set ka­tu­par­ti­ot pi­ti­vät alu­eel­la jöö­tä hik­ko­ri­pui­sin pa­tu­koin.

– Se oli sel­lai­nen maa­il­man­kou­lu. Olen saa­nut ame­rik­ka­lai­sen hik­ko­ri­kou­lu­tuk­sen, Vexi nau­raa.

Vii­kon­lo­puik­si ka­ve­ruk­set kul­ki­vat rek­ko­jen kyy­dis­sä esi­mer­kik­si Ham­pu­riin, jos­sa Ree­per­bah­nin var­rel­la si­jait­si poh­jois­mais­ten rek­ka­kus­kien tu­ki­koh­ta, Lil­li­put-ra­vin­to­la. Yh­del­lä Ham­pu­rin- reis­sul­la nuo­ru­kai­set nä­ki­vät The Be­at­le­sin kei­kal­la.

– Täyt­tä pas­kaa, vaih­ta­kaa bän­di, oli rock’n roll -hen­kis­ten nuor­ten mies­ten vir­he­ar­vio port­sa­ril­le.

Sak­san-keik­ka jät­ti jäl­ken­sä  Ve­xin tu­le­vaan tuo­tan­toon. Esi­mer­kik­si Ir­wi­nil­le sa­noi­te­tut Vii­del­tä sau­naan, kuu­del­ta put­kaan ja Ei tip­pa tapa ovat reis­sus­sa ta­va­tun Paa­vo Pel­to­sen la­sau­tuk­sia. Rek­ka-mies­ten ku­nin­kaak­si kut­sut­tu mies oli kuu­lu huu­mo­ris­taan. 

Vexi pa­la­si ko­ti­maa­han va­jaan vuo­den pääs­tä, kos­ka pas­sin  es­teet­tö­myys­to­dis­tus meni um­peen ar­mei­jaan me­non vuok­si. Ir­win puo­les­taan viih­tyi Sak­sas­sa mel­kein kak­si vuot­ta.

Vexi Salmi ja hänen puolisonsa Katri Wanner-Salmi lahjoittivat mittavan ja yhä karttuvan taidekokokoelmansa Hämeenlinnan taidemuseolle 2010.

Arsi Ikäheimonen

Schwartz­wal­dis­sa ja Rei­nin var­ren pik­ku­ky­lis­sä

Osan­sa Sak­sa-har­ras­tuk­sel­la on myös Ve­xin Kat­ri-vai­mol­la, joka sveit­si­läi­sen op­ti­kon tyt­tä­re­nä pu­huu sak­saa toi­se­na ko­ti­kie­le­nään. Pa­ris­kun­ta on viet­tä­nyt 25 vuot­ta jou­lut Schwartz­wal­dis­sa ja ke­sä­lo­mat Rei­nin var­ren vie­hät­tä­vis­sä pik­ku­ky­lis­sä, joi­den ma­ja­ta­lon­pi­tä­jis­tä on tul­lut ys­tä­viä.

– Em­me osaa rans­kaa, jo­ten se ra­joit­taa Rans­kan-mat­kai­lua. Toi­saal­ta Sak­sas­ta olem­me löy­tä­neet koko ajan kaik­kea uut­ta, vii­mek­si itä­o­sat ja nii­den kult­tuu­ri­a­lu­eet, Kat­ri ker­too.

Tänä syk­sy­nä pa­ris­kun­ta ai­koo men­nä tu­tus­tu­maan sor­bien alu­ee­seen. Sor­bit ovat Puo­lan ra­jal­la, Spree-joen var­rel­la asu­va noin  60 000 ih­mi­sen kie­li­vä­hem­mis­tö. He pu­hu­vat sak­san ohel­la slaa­vi­lai­siin kie­liin kuu­lu­vaa sor­bia.

– Olen ta­van­nut ker­ran sor­bin­kie­li­sen kir­jai­li­jan Pen-klu­bin ti­lai­suu­des­sa, kun työs­ken­te­lin WSOY:llä tie­do­tus­pääl­lik­kö­nä. Se tuli mie­lee­ni, kun Vexi ky­säi­si, et­tä läh­de­tään­kö kat­so­maan nii­tä sor­be­ja, Kat­ri ker­too.

Tai­de­kir­jat in­to­hi­mo­na

Ve­xil­lä on ta­pa­na tu­tus­tua in­to­hi­mon­sa koh­tei­siin pe­rin­poh­jai­ses­ti. Aluk­si hän haa­li kir­jal­li­suut­ta sak­sa­lai­ses­ta eksp­res­si­o­nis­mis­ta. Tai­de­kir­jo­ja on ker­ty­nyt noin 4 000. Ne hän on niin ikään on tes­ta­men­tan­nut Hä­meen­lin­nan tai­de­mu­se­ol­le. Eksp­res­si­o­nis­mi­kir­jo­ja on tu­le­vas­sa näyt­te­lys­sä 400–500.

Heti en­sim­mäi­sel­lä ke­sä­reis­sul­la Düssel­dor­fis­sa Vexi tör­mä­si alaan eri­kois­tu­nee­seen Rem­mert und Barth -gal­le­ri­aan, jon­ka va­ki­oa­si­a­kas hä­nes­tä on sit­tem­min tul­lut. Al­kuun os­tok­siin ei ol­lut va­raa, kos­ka hän mak­se­li 1990-lu­vun lo­pul­la levy-yh­ti­öi­den­sä kon­kurs­si­vel­ko­ja ura­koi­mal­la is­kel­mä­sa­noi­tuk­sia yö­tä päi­vää. Mikä sak­sa­lai­ses­sa eksp­res­si­o­nis­mis­sa vie­hät­tää?

– Se on raa­dol­lis­ta ja voi­ma­kas­ta. Sii­hen ovat vai­kut­ta­neet hy­vin voi­mak­kaas­ti en­sim­mäi­sen maa­il­man­so­dan pak­ko­rau­ha ja sitä seu­ran­nut mel­kein­pä anar­kia, joka Wei­ma­rin ta­sa­val­las­sa val­lit­si.

Yksi tunnetuimmista ekspressionisteista oli Otto Dix, jonka Eteläinen matruusi -litografia vuodelta 1923 kuuluu lokakuussa avattavaan Rappiotaide-näyttelyyn.

Arsi Ikäheimonen

Hams­te­rin vi­kaa 

Ve­xin mie­les­tä tai­de­suun­nas­sa on maa­il­man­lo­pun kuva: 1920- lu­vun Ber­lii­nis­sä kaik­ki oli sal­lit­tua, se oli kuin  hel­ve­tin esi­kar­ta­no. Kun­nes nat­sien val­taan­tu­lo 1933 muut­ti kai­ken – vä­hän sa­mal­la ta­val­la kuin Jo­sif Sta­lin nu­jer­si nou­se­van ve­nä­läi­sen avant­gar­dis­min.

– Mi­kään si­li­tel­ty ei ole mi­nua kos­kaan kiin­nos­ta­nut. Kil­tik­si piis­kat­tu ei kiin­nos­ta mi­nua. Mut­ta se ei tar­koi­ta pa­huut­ta, vaan voi­maa ja roh­keut­ta teh­dä jo­ta­kin, mikä ei ai­na tun­nu niin sal­li­tul­ta – kun­han se ei ole ri­kol­lis­ta ja epä­eet­tis­tä.

Ve­xiä vie­hät­tää eksp­res­si­o­nis­mis­sa se­kin, et­tä tai­tei­li­joi­ta ajoi uu­den, oi­keu­den­mu­kai­sem­man maa­il­man et­si­mi­nen ja epä­koh­tien esiin tuo­mi­nen. Mo­net hä­nen han­kin­tan­sa pu­hu­vat so­taa vas­taan, in­hi­mil­li­syy­den ja su­vait­se­vai­suu­den puo­les­ta.  

Vexi on jät­kä­mäi­sen ren­to, tär­kei­le­mä­tön ja haus­ka –  ja myös it­se­päi­nen, pi­rui­le­va ja kil­pai­lu­hen­ki­nen. Sekä yl­ly­tys­hul­lu: ker­ran nuo­re­na hän kä­ve­li Hä­meen­lin­nas­ta Hel­sin­kiin ve­don pe­räs­tä. Li­säk­si mie­hes­sä on hams­te­rin vi­kaa. Vä­hän yli kym­men­vuo­ti­aa­na hän lai­na­si kir­jas­tos­ta Väi­nö Riik­ki­län Pert­sa ja Kilu -kir­jan, jos­ta hän ei oli­si mil­lään hen­no­nut luo­pua.

– Se oli mun aar­re, jota pi­din koko ajan lä­hel­lä­ni. Pa­lau­tus­päi­vä­nä tuli niin paha mie­li, et­tä pää­tin, et­ten enää kos­kaan lai­naa mi­tään vaan os­tan kai­ken it­sel­le­ni. 

Tai­teen ja kir­jo­jen li­säk­si hä­nel­lä on noin 100 000 tu­li­tik­ku­as­kin eti­ke­tin ko­ko­el­ma, joka pää­tyy vie­lä se­kin Hä­meen­lin­nan tai­de­mu­se­oon.

– Kan­si­oi­hin pa­ne­mat­ta on vie­lä var­maan toi­set sa­ta­tu­hat­ta. Olen sa­no­nut, et­tä kun lo­pe­tan työn­te­on, ru­pe­an nii­tä jär­jes­tel­mään. Tai jos minä en pys­ty, mää­rään tes­ta­men­tis­sa lap­set te­ke­mään sen, Vexi vir­nui­lee.

Mai­se­ma sy­käyk­se­nä sa­noil­le

Ku­va­tai­teen ra­kas­ta­mi­sel­la ja lau­lu­jen sa­noit­ta­mi­sel­la on Ve­xin ta­pauk­ses­sa sel­lai­nen yh­teys, et­tä hän ker­too nä­ke­vän­sä teks­tit­kin ku­vi­na.

– Pa­ko­tan it­se­ni nä­ke­mään jon­kin ku­van, vaik­ka­pa lap­suu­den mai­se­man Ah­ve­nis­ton har­juis­ta. Se an­taa ikään kuin al­ku­sy­säyk­sen. Pi­tää kuul­la, kuin­ka hon­gat hu­mi­see. Sit­ten kun pää­see tun­nel­maan, pi­tää vain an­taa ky­nän lau­laa.

Nyt­tem­min kynä ei ole enää lau­la­nut sii­nä hur­jas­sa tah­dis­sa, jos­ta yli 8 000 lau­lu­teks­tin Vexi Sal­mi tun­ne­taan. Kat­rin kans­sa on mat­kus­tel­tu, ja vii­me ajat on vie­nyt näyt­te­lyn ka­ta­lo­gin teko. Li­säk­si Vexi kier­tää mu­se­oi­ta ja käy pu­hu­mas­sa eri­lai­sis­sa ti­lai­suuk­sis­sa – vii­mek­si Hä­meen­lin­nan po­lii­si­koi­ra­kou­lun 90-vuo­tis­juh­las­sa.

– En tee enää ak­tii­vi­ses­ti sa­noi­tuk­sia. Se ei tun­nu mie­len­kiin­toi­sel­ta, kos­ka sitä maa­il­maa ei enää ole, jota ikä­pol­ve­ni on lau­luis­sa­ni kuun­nel­lut. Van­hain­ko­tiin te­ke­mi­nen ei tun­nu mie­lek­kääl­tä.