Ta­paam­me ys­tä­vä­ni Si­ni­kan kans­sa kah­vi­las­sa aa­mi­ai­sel­la. On hyvä, suo­ra tut­tuu­den tun­ne, ku­ten ta­paa ol­la ih­mi­sil­lä, jot­ka ovat tun­te­neet toi­sen­sa kau­an ja jot­ka ei­vät sik­si ole tois­ten­sa seu­ras­sa his­to­ri­at­to­mia.

Me tu­tus­tuim­me yli­o­pis­tol­la 1970-lu­vul­la. Sit­tem­min 1980-lu­vun Hel­sin­gis­sä – nuo­ri­na ja ai­ka vil­lei­nä – juh­lim­me, tans­sim­me, pyö­räi­lim­me ja pe­la­sim­me hu­pi­jal­ka­pal­loa.

Il­man hän­tä tus­kin oli­sin ta­van­nut puo­li­so­a­ni­kaan, sil­lä yh­des­sä me­nim­me nii­hin ju­han­nus­bi­lei­siin, jois­sa tans­sit­tiin sal­saa ja reg­ga­e­ta. Teim­me töi­tä, meis­tä tuli äi­te­jä.

Siir­rän pyö­rä­tuo­lin kul­ku­val­miu­teen

On ai­ka läh­teä pöy­däs­tä.

Nou­sen ja siir­rän hä­nen pyö­rä­tuo­lin­sa kul­ku­val­miu­teen. Au­tan ta­kin ja nos­tan lau­kun sy­liin. Vien hä­net ulos, sil­lä ovi on pai­na­va.

Ju­tel­les­sam­me olen unoh­ta­nut, et­tei ys­tä­vä­ni enää kä­ve­le ja et­tä kä­si­voi­mat ovat hei­ken­ty­neet. Em­me juu­ri puhu hä­nen sai­rau­des­taan, vaan kai­kes­ta muus­ta: ar­jen ju­tuis­ta, ih­mis­suh­teis­ta, kir­jois­ta, lap­sis­ta, nai­seu­des­ta, lef­fois­ta ja po­li­tii­kas­ta.

Ker­ron hä­nel­le tun­te­muk­se­ni, ja hän sa­noo:

– En ha­lu­a­kaan elää sai­raus­kup­las­sa! Si­nun pi­tää voi­da ker­toa, kun oli kur­ja päi­vä töis­sä tai kun oli ki­vaa. Näin pää­sen osal­li­sek­si ja sitä tah­don.

Es­teet­tö­myys uu­des­sa va­los­sa

Ys­tä­väl­lä­ni on MS-tau­ti. Hän on kir­joit­ta­nut sii­tä myös in­for­ma­tii­vi­sen ja kos­ket­ta­van, Vuo­den ter­veys­kir­ja­na­kin pal­ki­tun te­ok­sen Pe­li­merk­ki­nä MS.

Si­nik­ka on ha­vah­dut­ta­nut mi­nut ajat­te­le­maan sää­tä ja es­teet­tö­myyt­tä ai­van eri ta­val­la kuin ai­kai­sem­min. Lu­me­ton ja mus­ta tal­vi saa myön­tei­sen sä­vyn, kun muis­tan, et­tä Si­ni­kan on hel­pom­paa liik­kua, kun ei ole lun­ta ja jää­tä.

Ja kun pi­dim­me mie­he­ni kans­sa 120-vuo­tis­kek­ke­rit, yk­si olen­nai­nen kri­tee­ri oli, et­tä juh­la­paik­ka on es­tee­tön, jot­ta hän, yk­si pit­kä­ai­kai­sim­mis­ta ys­tä­vis­täm­me, pää­see mu­kaan. Pai­kan löy­tä­mi­nen ei muu­ten ol­lut ihan yk­sin­ker­tais­ta - ei­kä tääl­lä­kään ol­lut es­tee­tön­tä ves­saa, mikä ym­mär­ret­tiin vas­ta juh­lail­ta­na.

Aut­ta­mi­nen on uu­si kos­ke­tus

Muis­tan en­si ker­rat, kun tai­vu­tin hä­nen jäy­kis­ty­nei­tä jal­ko­jaan ja nos­tin ne vuo­ro­tel­len ra­pul­ta toi­sel­le. Jän­ni­tim­me. Sel­lai­nen kos­ke­tus oli uu­si meil­le, se ei ol­lut ta­paa­mis- tai heip­pa­ha­laus.

Vuo­sien mit­taan aut­ta­mi­nen on tul­lut luon­te­vak­si. Hän an­taa sel­ke­ät oh­jeet, joi­ta olen toi­vo­ak­se­ni op­pi­nut ot­ta­maan oi­ke­al­la ta­val­la vas­taan. On kuun­nel­ta­va , sil­lä minä en voi tie­tää, mitä ter­veen ih­mi­sen ar­jes­sa hu­jah­ta­mal­la su­ju­vat asi­at hä­nel­tä vaa­ti­vat.

Si­säl­lä­ni kyl­lä su­ren ja vi­hoit­te­len, et­tä elä­mä teki hä­nel­le noin.

Mut­ta en tie­dä hän­tä sin­nik­kääm­pää ja roh­kai­se­vam­paa ih­mis­tä. Mi­nä­kin ha­lu­an ol­la osal­li­nen hä­nen elä­mäs­sään, il­man aras­te­lua ja kup­lia.