Jä­tin so­ke­rin yh­dek­sän vuot­ta sit­ten. Kyl­läs­tyin jat­ku­vaan ve­ren­so­ke­rin ja mie­li­a­lan hei­lah­te­luun. Olin so­ke­ri­kou­kus­sa en­kä voi­nut ohit­taa kau­pan ir­to­kark­ki­hyl­lyä, vaan saa­toin os­taa lä­hes ki­lon ir­to­kark­ke­ja ja lit­roit­tain light-li­mu­ja. En kiel­tä­nyt herk­ku­ja it­sel­tä­ni, vaan vaih­doin val­koi­sen so­ke­rin hu­na­jaan, koo­kos- ja koi­vu­so­ke­riin. Huo­ma­sin muu­tok­sen heti. Olo­ni on ener­gi­sem­pi ja mie­li po­si­tii­vi­sem­pi il­man so­ke­ria. Myös iho­ni voi pa­rem­min.

Syön in­tui­tii­vi­ses­ti sen mu­kaan mil­tä tun­tuu. Ke­säl­lä te­kee enem­män mie­li tuo­rei­ta mar­jo­ja ja sa­laat­te­ja. Tal­vel­la keho kai­paa tuh­dim­pia läm­pi­miä ruo­kia.

Ruo­ka­va­li­o­ni koos­tuu suu­res­ta mää­räs­tä kas­vik­sia. Li­säk­si syön ka­laa, mu­nia, äy­ri­äi­siä ja juus­to­ja. En nou­da­ta mi­tään tiet­tyä ruo­ka­va­li­o­ta.

Syön har­voin li­haa, kos­ka sii­tä tu­lee ras­kas olo. Rau­ta-ar­vot ovat an­ta­neet viit­tei­tä sii­tä, et­tä vä­lil­lä kan­nat­tai­si, sil­lä pu­nai­ses­sa li­has­sa on pal­jon rau­taa ja ami­no­hap­po­ja.

He­rään mie­lui­ten il­man he­rä­tys­kel­loa. Tal­vi­sin se ei ole ai­na mah­dol­lis­ta, kun on niin pi­me­ää, mut­ta usein he­rään en­nen kuin kel­lo eh­tii soi­da.

Aloi­tan aa­mu­ni me­di­toi­mal­la. Sil­loin päi­vä al­kaa mi­nus­ta it­ses­tä­ni. Jos lu­ki­sin en­sim­mäi­sek­si mai­le­ja tai se­lai­sin so­mea, se al­kai­si mui­den tar­peis­ta. Mi­nus­ta on tär­ke­ää kuun­nel­la heti aa­mul­la, mitä ke­hol­le­ni kuu­luu ja mitä se tä­nään kai­paa.

Me­di­toin­nin jäl­keen lii­kun ke­ho­a­ni kuun­nel­len. Jos­kus se voi ol­la muu­ta­ma lii­ke joo­gaa tai pi­la­tes­ta, jos­kus ran­kem­pi HIIT-tree­ni, lenk­ki tai vaik­ka tans­sia lai­tu­ril­la. Riip­puu sii­tä, pal­jon­ko on ai­kaa ja mikä olo ke­hos­sa on.

Uin me­res­sä joka aa­mu liik­ku­mi­sen jäl­keen, oli kesä tai tal­vi. Kun an­tau­tuu me­rel­le ja on läs­nä, kaik­ki huo­let hä­vi­ä­vät het­kek­si.

Tree­naan it­sek­se­ni, kos­ka en ha­lua ai­ka­tau­lut­taa elä­mää­ni. Tree­ni pi­tää pys­tyä te­ke­mään mah­dol­li­sim­man hel­pos­ti ja no­pe­as­ti niin, et­tei tar­vit­se erik­seen läh­teä min­ne­kään.

Tree­naan pel­käs­tään ke­hon omaa pai­noa käyt­tä­en. Sii­nä on ihan riit­tä­väs­ti vas­tus­ta. Jos­kus te­hos­tan tree­niä vas­tus­ku­mi­nau­hal­la.

Stres­saan­tu­nee­na en tree­naa ko­vaa. Lii­an rank­ka tree­ni saa ke­hon tuot­ta­maan stres­si­hor­mo­ne­ja. Se uu­vut­taa pi­dem­män pääl­le, vaik­ka tree­nis­tä tu­li­si­kin het­kit­täin hyvä olo.

Il­man rak­kaut­ta ei oli­si mi­tään. Täy­del­li­ses­tä ruo­ka­va­li­os­ta tai tree­ni­oh­jel­mas­ta ei ole hyö­tyä, jos mie­li ei ole on­nel­li­nen. Mo­nes­ti ta­voi­tel­laan ul­koi­sia asi­oi­ta, ku­ten unel­ma­ke­hoa tai -am­mat­tia, ja us­ko­taan nii­den te­ke­vän on­nel­li­sek­si. Se, et­tä saa an­taa rak­kaut­ta ja ra­kas­taa myös it­se­ään, on kaik­kein tär­kein­tä.