Kai­ke­ni­käi­set tus­kai­le­vat ny­kyi­sin ikäk­rii­se­jään. On­ko ikään­ty­mi­nen ih­mi­sel­le väis­tä­mät­tä han­ka­la asia?

– Lä­hes­kään kaik­ki ei­vät koe van­he­ne­mis­ta krii­si­nä. Useim­mil­le se on vain elä­mää, ker­too psy­ko­lo­gi ja van­he­ne­mi­sen tut­ki­ja Mar­ja Saa­ren­hei­mo, 63.

Toi­saal­ta voi ol­la ihan hyvä asia, jos pyö­rei­den vuo­sien täyt­tä­mi­nen py­säyt­tää.

– Jos­kus on hyvä ar­vi­oi­da omaa elä­mään­sä: teen­kö asi­oi­ta, jot­ka ovat mi­nul­le tär­kei­tä, vai ku­luu­ko elä­mä­ni jo­hon­kin sel­lai­seen, mikä on mi­nul­le yh­den­te­ke­vää.

Mikä on elä­mä tar­koi­tus?

Iän tuo­mat ter­veys­huo­let voi­vat toki lau­kais­ta vai­ke­an­kin krii­sin ja he­rät­tää kuo­le­man­pe­lon. Se­kin voi saa­da ar­vi­oi­maan omia va­lin­to­ja uu­del­leen.

– Mie­les­tä­ni ni­me­no­maan myö­häi­sel­lä iäl­lä kan­nat­taa poh­tia elä­män tar­koi­tus­ta. Työ­i­käi­se­nä se tun­tuu usein it­ses­tään sel­väl­tä, mut­ta eläk­keel­lä se tu­lee uu­del­la ta­val­la ajan­koh­tai­sek­si, Saa­ren­hei­mo sa­noo.

Työ- ja per­he­pai­nei­den hel­lit­tä­es­sä moni löy­tää elä­mään mer­ki­tys­tä las­ten­las­ten hoi­ta­mi­ses­ta, jär­jes­tö­toi­min­nas­ta tai va­paa­eh­tois­työs­tä.

Älä haa­li lii­kaa te­ke­mis­tä

Eläk­keel­lä kii­re vas­ta al­koi­kin! Kuu­los­taa­ko tu­tul­ta? Moni ikään­ty­vä haa­lii lii­kaa teh­tä­viä – ken­ties tar­peet­to­mak­si tu­le­mi­sen pe­los­sa tai ken­ties sik­si, et­tä vih­doin on ai­kaa teh­dä kaik­kea sitä, mitä on ha­lun­nut.

Mar­ja Saa­ren­hei­mon mu­kaan jo­kai­nen tar­vit­see mie­le­käs­tä te­ke­mis­tä, mut­ta stres­si kan­nat­taa pi­tää ai­sois­sa.

– Vä­hen­tä­mäl­lä stres­siä saam­me van­he­ne­mi­sen hyö­dyt par­hai­ten käyt­töön, hän sa­noo.

Luit oi­kein. Van­he­ne­mi­ses­sa on myös hyö­ty­jä.

Tämä kan­nat­taa pai­naa mie­leen­sä, kos­ka lii­an usein kuu­lee vain van­he­ne­mi­sen ikä­vis­tä vai­ku­tuk­sis­ta ku­ten muis­tin heik­ke­ne­mi­ses­tä.

Kan­nat­taa­ko kiih­tyä?

Hy­viin muu­tok­siin kuu­luu esi­mer­kik­si tun­tei­den sää­te­lyn hel­pot­tu­mi­nen. Ai­vo­jen suo­ri­tus­ky­vyn hi­das­tu­es­sa tun­teet ei­vät vi­riä yh­tä no­pe­as­ti kuin nuo­ril­la. Sa­mal­la si­säi­nen pak­ko vä­lit­tö­mään re­a­goin­tiin hel­lit­tää. Ih­mi­nen ei enää esi­mer­kik­si rai­vos­tu hel­pos­ti.

– Tu­lee li­sää ai­kaa miet­tiä, mis­tä asi­ois­ta kan­nat­taa kiih­tyä tai ve­tää her­net­tä ne­nään, Saa­ren­hei­mo ku­vai­lee.

Kova stres­si pie­nen­tää näi­tä hyö­ty­jä.

Jos van­he­ne­mi­sen miel­tää pel­käs­tään rap­peu­tu­mi­sek­si, sii­tä tu­lee hel­pos­ti te­ko­syy, jon­ka var­jol­la luo­puu ute­li­ai­suu­des­ta ja kiel­täy­tyy omak­su­mas­ta uut­ta. Hy­vää van­huut­ta ei pidä suo­rit­taa, mut­ta kan­nat­taa muis­taa, et­tei ikä es­tä ke­hit­ty­mäs­tä ih­mi­se­nä.

Ke­hi­tä tun­ne­tai­to­ja

Esi­mer­kik­si psyyk­ki­siä tai­to­ja ku­ten tun­ne­tai­to­ja voi to­si­a­si­as­sa ke­hit­tää myös van­ha­na. Tun­ne­tai­toi­hin voi kuu­lua esi­mer­kik­si sen ha­vait­se­mi­nen, mis­tä naut­tii ja toi­saal­ta mikä tuot­taa it­sel­le pa­haa miel­tä.

Ke­nen seu­ra hy­ker­ryt­tää ja toi­saal­ta mit­kä ti­lan­teet ku­lut­ta­vat voi­mia? Mikä te­ke­mi­nen in­nos­taa ja mikä uu­vut­taa? Mikä rau­hoit­taa ja loh­dut­taa sil­loin, kun elä­mäs­sä ta­pah­tuu jo­tain ikä­vää? Il­mai­sen­ko omia tun­tei­ta­ni ra­ken­ta­vas­ti?

Tun­ne­tai­to­jen ke­hit­tä­mi­nen voi ol­la van­ha­na jopa hel­pom­paa kuin nuo­re­na. Tämä joh­tuu pait­si lie­väs­tä tie­don­kä­sit­te­lyn hi­das­tu­mi­ses­ta, myös sii­tä, et­tä ko­ke­mus­ten ker­ty­mi­sen seu­rauk­se­na suh­teel­li­suu­den­ta­ju usein li­sään­tyy ja eh­dot­to­muus vä­he­nee.

Ih­mi­nen voi myös her­kis­tyä ta­pah­tu­mien tun­ne­pe­räi­sil­le mer­ki­tyk­sil­le, kun ai­vo­jen kyky kä­si­tel­lä tie­toa sekä suo­dat­taa pois epä­o­len­nais­ta in­for­maa­ti­o­ta heik­ke­nee.

Luo­va ajat­te­lu hel­pot­tuu

Saa­ren­hei­mon mu­kaan ai­vo­jen ikä­muu­tok­set voi­vat myös ruok­kia luo­vuut­ta. Kun ai­vot ei­vät niin te­hok­kaas­ti suo­da­ta ym­pä­ris­tös­tä tu­le­via är­syk­kei­tä, mie­leen voi jää­dä yl­lät­tä­viä tie­don­pa­la­sia, jot­ka yh­dis­ty­vät odot­ta­mat­to­mas­ti.

– It­se olen huo­man­nut tä­män psy­ko­te­ra­pi­a­ti­lan­teis­sa. Asi­ak­kaan pu­hees­ta saat­taa tul­la mie­lee­ni äk­kiä vaik­ka jo­kin hil­jat­tain nä­ke­mä­ni elo­ku­va, Saa­ren­hei­mo ker­too.

– Kun olin nuo­rem­pi kuin nyt, et­sin rat­kai­su­ja mel­ko sup­pe­al­ta alu­eel­ta. Nyt sal­lin it­sel­le­ni aja­tus­ten har­hai­le­mi­sen, mis­tä usein keh­key­tyy jo­ta­kin hyö­dyl­lis­tä.

Mo­nil­le ikäih­mi­sil­le tek­no­lo­gi­an ke­hit­ty­mi­nen on suu­ri haas­te, mut­ta sii­tä­kään ei kan­nat­tai­si teh­dä it­sel­leen mör­köä. Van­ha­kin koi­ra op­pii uu­sia temp­pu­ja, jos löy­tää mo­ti­vaa­ti­on.

Ei yh­te­näi­nen ryh­mä

Mo­ti­vaa­tio voi kum­mu­ta esi­mer­kik­si omas­ta har­ras­tuk­ses­ta, ku­ten sii­tä, et­tä ha­lu­ai­si jul­kais­ta ku­via as­kar­te­luis­taan mui­den näh­tä­väk­si.

Tek­no­lo­gi­aa kan­nat­taa lä­hes­tyä oma tar­ve edel­lä: ikään­ty­vän tus­kin tar­vit­see ol­la läs­nä kai­kis­sa so­si­aa­li­sen me­di­an ka­na­vis­sa, mut­ta net­ti­se­lai­men ja -pan­kin käyt­tö on hyvä ope­tel­la.

Saa­ren­hei­mon mie­les­tä ikään­ty­vis­tä pi­täi­si la­ka­ta pu­hu­mas­ta yh­te­näi­se­nä tai muu­ta­ma­na ryh­mä­nä. Tosi asi­as­sa kaik­ki ikäih­mi­set ei­vät ole lai­tos­tu­nei­ta van­huk­sia tai skarp­pe­ja su­per­se­ni­o­re­ja, vaan jo­ta­kin sil­tä vä­lil­tä – tai ken­ties jo­tain ai­van muu­ta.

Oman­nä­köis­tä elä­mää

It­se­ään ei kan­na­ta vä­ki­sin än­ge­tä roo­lei­hin vaan elää roh­ke­as­ti oman­nä­köis­tä elä­mää.

Saa­ren­hei­mo ko­kee, et­tä pien­ten las­ten koh­taa­mi­nen aut­taa suh­tau­tu­mi­ses­sa omaan van­he­ne­mi­seen. Jos omia las­ten­lap­sia ei ole, voi ha­keu­tua päi­vä­ko­ti- tai va­rai­so­van­hem­mak­si.

– Ai­na­kin mi­nus­ta tun­tuu tär­ke­äl­tä näh­dä niis­sä pie­nis­sä elä­män jat­ku­mo. Eh­kä se aut­taa myös suh­tau­tu­mi­ses­sa omaan kuo­le­maan. Voi aja­tel­la, et­tei kyse ole pel­käs­tään mi­nun elä­mäs­tä­ni tai oman su­ku­ni jat­ku­mi­ses­ta, vaan sii­tä, et­tä elä­mä jat­kuu yli­mal­kaan, yh­den lap­sen iso­van­hem­mak­si tul­lut Saa­ren­hei­mo poh­tii.