On ih­mi­siä, joi­den lä­hel­lä on hyvä ja voi­maan­nut­ta­va ol­la. On myös ih­mi­siä, jot­ka tun­tu­vat ime­vän kai­ken ener­gi­an ym­pä­ril­tään. Kou­lut­ta­ja ja val­men­ta­ja Vuok­ko Tra­van­ti tar­kas­te­lee vuo­ro­vai­ku­tus­ta ener­gi­an saa­mi­se­na ja an­ta­mi­se­na. Sii­tä käy­dään myös kamp­pai­lua.

Ener­gia vir­taa sin­ne, mi­hin huo­mio koh­dis­tuu. Opim­me lap­se­na, mi­ten saa­da huo­mi­oi­ta.

– Esi­mer­kik­si minä sain äi­dil­tä­ni huo­mi­o­ta sil­loin, kun opin ja osa­sin asi­at no­pe­as­ti. Tä­män var­jo­puo­li on se, et­tä mi­nul­le on yhä val­ta­van trau­maat­tis­ta ko­kea it­se­ni tyh­mäk­si tai osaa­mat­to­mak­si.

Lap­suu­des­sa opi­tut ta­va­ta saa­da huo­mi­o­ta il­me­ne­vät ai­kui­se­na ih­mis­suh­tei­den hal­lin­tad­raa­mois­sa. Hal­lin­tad­raa­mat ovat usein tie­dos­ta­mat­to­mia, ja ne ak­ti­voi­tu­vat eten­kin konf­lik­ti­ti­lan­teis­sa, jois­sa yri­täm­me pär­jä­tä ja saa­da ener­gi­aa huo­mi­o­ta ha­ke­mal­la

Huo­mi­o­ta voi saa­da esi­mer­kik­si ot­ta­mal­la mi­nä­pa­ran, kuu­lus­te­li­jan, pe­lot­te­li­jan tai tor­ju­jan roo­lin.

– Käy­täm­me kaik­ki näi­tä roo­le­ja jon­kin ver­ran ih­mis­suh­teis­sam­me. Jol­la­kin joku roo­leis­ta voi il­me­tä erit­täin vah­va­na, mikä vie mui­den voi­mia.

Tais­te­lu huo­mi­os­ta

Ku­kaan ei ole koko ajan ener­gi­a­syöp­pö. Elä­män­ti­lan­teet ja päi­vät vaih­te­le­vat. Ra­sit­ta­val­ta tun­tu­van käy­tök­sen ta­ka­na voi piil­lä krii­si, ah­dis­tus­ta, ma­sen­nus­ta tai tai­ta­mat­to­muut­ta omien tun­tei­den kä­sit­te­lys­sä.

Yh­den ener­gi­a­syöp­pö voi ol­la toi­sen voi­maih­mi­nen.

Ih­mis­ten vä­li­siin konf­lik­tei­hin vai­kut­taa kui­ten­kin Tra­van­tin mu­kaan rat­kai­se­vas­ti se, mi­ten ih­mi­nen ot­taa huo­mi­oon omat ja mui­den nä­ke­myk­set.

Kun ih­mi­sen huo­mio on vah­vas­ti hä­nes­sä it­ses­sään, toi­sen tar­peet jää­vät huo­mi­ot­ta. Sil­loin ih­mi­nen on tie­tyl­lä ta­val­la it­se­käs. Hä­nel­lä on vah­va oi­ke­as­sa ole­mi­sen tar­ve. Hä­nen miel­tään hal­lit­see yk­si aja­tus ker­ral­laan – ja se on hä­nen oman­sa. Hä­nel­le on ole­mas­sa vain yk­si oi­kea tapa teh­dä asi­oi­ta. On vain yk­si tapa keit­tää kah­via, yk­si tapa pe­da­ta sän­ky sekä yk­si oi­kea tapa elää ja aja­tel­la. Muut ta­vat ovat vää­riä.

– Täl­lai­sen ih­mi­sen lä­hel­lä me­net­tää val­ta­vas­ti ener­gi­aa, Tra­van­ti sa­noo.

Pe­tym­me omiin odo­tuk­siim­me

Luom­me ih­mis­suh­teis­sam­me uu­del­leen lap­suu­den­per­heem­me tu­tun ja tur­val­li­sen so­si­aa­li­sen pa­no­raa­man. Sii­tä­kin huo­li­mat­ta, et­tä se saat­taa ol­la yh­tä hel­vet­tiä ja vie­dä ener­gi­aam­me.

Ha­keu­dum­me ai­kui­se­na yhä uu­del­leen suh­tei­siin sel­lais­ten ih­mis­tyyp­pien kans­sa, jot­ka ovat tut­tu­ja kas­vui­äs­tä ja lap­suu­den­per­hees­tä. Tun­nis­tam­me tyy­pin eh­kä vas­ta konf­lik­ti­ti­lan­teis­sa.

Pa­ri­suh­teen al­ku­vai­hees­sa ra­kas­tum­me toi­ses­sa ih­mi­ses­sä nii­hin piir­tei­siin, joi­ta it­ses­säm­me ar­vos­tam­me. Sit­ten pe­tym­me, kun toi­nen ei vas­taa­kaan odo­tuk­si­am­me.

– Em­me pety oi­ke­as­ti kos­kaan toi­seen ih­mi­seen vaan nii­hin odo­tuk­siin, joi­ta hä­neen lii­maam­me. Pet­ty­mys syn­tyy sii­tä, et­tä to­del­li­suus ja omat odo­tuk­set ovat ris­ti­rii­das­sa, sa­noo Vuok­ko Tra­van­ti.

Pet­ty­mys voi pur­kau­tua esi­mer­kik­si ar­vos­te­lu­na, syyt­te­ly­nä, tuo­mit­se­mi­se­na, hal­vek­sun­ta­na, iro­ni­a­na, epäi­ly­nä, ali­ar­vi­oi­mi­se­na ja pääl­le pu­hu­mi­se­na. Se tun­tuu ikä­väl­tä. Kun muis­taa, et­tä muut koh­dis­ta­vat omia odo­tuk­si­aan mei­hin em­me­kä voi nii­hin vai­kut­taa, toi­sen re­ak­ti­o­ta ei ota niin hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti.

Ja vas­taa­vas­ti: Jos it­se huo­maa, et­tä pur­kaa omis­ta odo­tuk­sis­taan kum­pu­a­vaa pet­ty­mys­tä toi­seen, tä­män tie­dos­ta­mi­nen aut­taa löy­tä­mään ti­lan­tee­seen uut­ta nä­kö­kul­maa, jos­sa ei ole syyl­li­siä.

Omia aja­tuk­si­aan kan­nat­taa ky­see­na­lais­taa

Jos ih­mis­suh­de vie voi­mia, kan­nat­taa miet­tiä, mit­kä omat aja­tuk­se­ni mah­dol­lis­ta­vat sen, et­tä toi­nen vie ener­gi­aa­ni.

Aja­tuk­set ei­vät ole to­si­a­si­oi­ta. Voin ku­vi­tel­la esi­mer­kik­si, et­tä toi­nen käyt­tää mi­nua hy­väk­seen, ei vä­li­tä mi­nus­ta tai ha­lu­aa kos­taa. En­tä mitä ajat­te­len hä­nen ajat­te­le­van mi­nus­ta? Omiin aja­tuk­siin­sa saa etäi­syyt­tä, kun muis­taa, et­tä ne ovat vain mie­len­si­säi­siä ta­pah­tu­mia.

Kaik­ki nämä aja­tuk­set vai­kut­ta­vat vuo­ro­vai­ku­tuk­seen. Em­me ole vas­tuus­sa sii­tä, mitä muut te­ke­vät, mut­ta olem­me vas­tuus­sa sii­tä, mi­ten re­a­goim­me.

Vuok­ko Tra­van­ti us­koo, et­tä elä­män tar­koi­tus on pait­si fyy­si­nen myös hen­ki­nen kas­vu. Sii­hen tar­vit­sem­me tois­ta ih­mis­tä. Kas­vam­me vuo­ro­vai­ku­tus­ti­lan­teis­sa. Sik­si tar­vi­taan myös vai­kei­ta ih­mis­suh­tei­ta.

Toi­nen ih­mi­nen opet­taa mei­tä. Jos­kus kui­ten­kin kiin­nym­me näi­hin ih­mis­suh­tei­siim­me huo­maa­mat­ta, et­tä tar­vit­ta­va op­pi on jo saa­tu ja on ai­ka pääs­tää ir­ti.