Pa­niik­ki­vuo­si kään­tyi voi­tok­si

Mie­het saa­vat pa­niik­ki­koh­tauk­sia mil­tei yh­tä pal­jon kuin nai­set­kin.

30-vuo­ti­as Tom­mi koki en­sim­mäi­set ah­dis­tu­soi­reen­sa lu­ki­o­lai­se­na. Hän hi­koi­li, tä­ri­si ja pel­kä­si ol­la vä­ki­jou­kois­sa. Opin­to­ja oi­reet ei­vät es­tä­neet, ja yli­o­pis­to-opin­not su­jui­vat yk­si­tyi­ses­ti tent­ti­mäl­lä, vaik­ka vä­lil­lä ah­dis­ti.

Ah­dis­tus pa­he­ni vuo­den mit­tai­sen ul­ko­maan­har­joit­te­lun ai­ka­na. Yk­sin vie­raas­sa kult­tuu­ris­sa vai­ke­an kie­len kans­sa oli ras­kas­ta. Myös pa­luu­len­to Suo­meen oli tus­kal­li­nen.

Pa­lat­tu­aan Tom­mi meni töi­hin net­ti­myyn­ti­fir­maan. En­sim­mäi­nen var­si­nai­nen pa­niik­ki­koh­taus tuli kes­ken työ­päi­vän. Työ­ka­ve­rit päät­te­li­vät Tom­min saa­neen sy­dän­koh­tauk­sen ja soit­ti­vat 112:een. Mies it­se­kin us­koi kuo­le­van­sa, mut­ta olo hel­pot­tui sai­raa­las­sa rau­hoit­ta­vil­la lääk­keil­lä.

Ryt­mi­häi­ri­öt nä­kyi­vät sy­dän­fil­mis­sä, ja ai­voin­fark­tin mah­dol­li­suut­ta­kin eh­dit­tiin tut­kia.

Di­ag­noo­sik­si Tom­mi sai pa­niik­ki­häi­ri­ön ja avuk­si rau­hoit­ta­via lääk­kei­tä. Nii­tä hän käyt­ti­kin vuo­den, mut­ta pur­ki sit­ten lää­ki­tyk­sen lii­an jä­re­ä­nä. Ma­sen­nus­lääk­kei­tä Tom­mi ei ha­lun­nut, sil­lä koh­tauk­sia tuli har­voin, vii­des­ti vuo­des­sa.

Tom­mi vält­tää mat­kus­ta­mis­ta ei­kä mie­lel­lään mene tun­gok­seen tai kes­ki­pai­koil­le au­di­to­ri­os­sa.

Lo­pul­ta rank­ka har­joit­te­lu­vuo­si­kin kään­tyi voi­tok­si. Si­kä­läi­ses­tä ty­tös­tä tuli Tom­mil­le iha­na vai­mo.

Ik­ku­noi­den avai­lu en­nus­taa koh­taus­ta

Toi­sen tyt­tä­ren­sä syn­ty­män jäl­keen Mer­ja al­koi pa­ko­no­mai­ses­ti au­koa ko­to­naan ik­ku­noi­ta. Hä­nes­tä tun­tui, et­tei saa hap­pea ja lat­tia kei­nui kuin lai­vas­sa. Sy­dän ty­kyt­ti, huu­lia pis­te­li, hap­pea oli pak­ko hauk­koa. Mer­ja luu­li, et­tä ai­vois­sa on jo­tain vi­al­la ja meni neu­ro­lo­gil­le.

– Neu­ro­lo­gi tut­ki ja sa­noi, et­tä sama hom­ma kuin hä­nen vai­mol­laan. Olet ihan pii­pus­sa. Nyt lo­pe­tat imet­tä­mi­sen, sa­noi­vat­pa neu­vo­las­sa mitä ta­han­sa.

Mer­ja pis­ti äi­din­mai­don­kor­vi­ket­ta me­ne­mään, ja pel­ko hel­pot­ti mut­ta kei­nu­tus jat­kui. Hän va­ra­si ajan psy­ki­at­ril­le, joka an­toi rau­hoit­ta­van lää­ki­tyk­sen. Kei­nu­tus lop­pui, mut­ta pa­la­si töis­sä äi­tiys­lo­man jäl­keen. Sil­ti Mer­ja ha­lu­si eroon lääk­keis­tä. Nyt hän tor­juu koh­tauk­sia rau­hoit­ta­mal­la hen­gi­tyk­sen­sä.

– Kun alan au­koa ik­ku­noi­ta, tie­dän, et­tä olen hen­git­tä­nyt lii­kaa ja koh­taus on tu­los­sa.

Mer­jas­ta on vält­tä­mä­tön­tä käy­dä lää­kä­ris­sä, kos­ka muu­toin al­kaa pe­lä­tä sai­ras­ta­van­sa sy­dän­tau­tia. Pel­kää­mi­nen al­tis­taa pa­niik­ki­koh­tauk­sil­le.

– On huo­jen­ta­vaa tie­tää, et­tei vika ole sy­dä­mes­sä. Työ­ter­veys­lää­kä­ri sa­noi­kin, et­tä Hel­sin­gis­sä hän hoi­taa pa­niik­ki­koh­tauk­sia joka päi­vä. Bis­ne­sih­mi­sil­lä ty­kyt­tää eni­ten.

Oman di­ag­noo­sin va­ras­sa

Kirs­ti, 57, oli ne­li­kymp­pi­se­nä täy­sin var­ma, et­tä kuo­lee sy­dän­koh­tauk­seen kes­ken vai­ke­an avi­oe­ron. Rin­taa pu­ris­ti, sy­dän hak­ka­si ja kyl­mä hiki nou­si pin­taan. Hän meni sän­kyyn ”odot­ta­maan kuo­le­maa.” Koh­taus meni sil­lä ohi.

Toi­sen ker­ran va­sen käsi meni tun­not­to­mak­si ja al­koi hui­ma­ta au­tol­la aja­es­sa. Ko­tiin pääs­ty­ään Kirs­ti meni taas le­pää­mään ja oi­reet väis­tyi­vät.

Kol­man­nen ker­ran hän lyy­his­tyi lat­ti­al­le työ­pöy­dän ää­res­tä. Sai­raa­lan sy­dän­fil­mis­sä tai ve­ri­ko­keis­sa ol­lut merk­ke­jä sy­dän­vai­vois­ta. Lää­kä­ri ei sitä sa­no­nut, mut­ta Kirs­ti päät­te­li saa­neen­sa pa­niik­ki­koh­tauk­sen.