La­pis­sa syn­ty­nyt In­ke Ke­to­nen on asu­nut Hel­sin­gin kak­si­os­saan jo 11 vuot­ta. Vuo­sien saa­tos­sa hä­nen asu­mi­sen tar­peen­sa ja haa­veen­sa ovat käy­neet läpi mo­nia myl­ler­ryk­siä, mut­ta Taka-Töö­lön koti on py­sy­nyt ai­na sa­ma­na.

In­ke ra­kas­taa ko­ti­aan, sen pak­su­ja ki­vi­sei­niä ja kor­kei­ta huo­nei­ta niin pal­jon, et­tä hän ha­lu­ai­si pi­tää sen ikui­ses­ti.

– Vaik­ka elä­mä vei­si­kin vä­lil­lä muu­al­le asu­maan, unel­moin elä­ke­päi­vis­tä lup­sa­kan tyy­lik­kää­nä töö­lö­läis­mum­mo­na.

Inke rakastaa sipsejä ja kauniita mekkoja, kuten Anna-Karoliina Vainion värikkään ryijyn enkelitkin.

Asun­non li­säk­si In­ke Ke­to­nen on si­tou­tu­nut myös huo­ne­ka­lui­hin, jot­ka hän on hank­ki­nut pää­a­si­as­sa uu­si­na. Ne ovat ajat­to­mia ja laa­duk­kai­ta klas­si­koi­ta, useim­mat muo­toil­tu 1950–60-lu­vuil­la.

– En päi­vi­tä huo­ne­ka­lu­ja­ni vaan han­kin ne sil­lä aja­tuk­sel­la, et­tä ne voi­vat kul­kea mu­ka­na­ni vaik­ka ha­maan lop­puun saak­ka. Jos jo­kin asia on pi­tä­nyt pin­tan­sa jo kym­me­niä vuo­sia, niin ei­kö­hän se toi­mi vie­lä seu­raa­vat­kin vuo­si­kym­me­net, In­ke Ke­to­nen sa­noo.

Työ­pis­tees­sä hä­nel­lä on Ar­te­kin Kaa­ri-pöy­tä.

– Sy­vän pu­nai­nen sävy veti puo­leen­sa. Jos työ­pöy­tä on ko­to­na hie­man pa­kol­li­nen paha, niin sen täy­tyy ol­la mah­dol­li­sim­man vä­hän toi­mis­to­mai­nen.

Työpöydän punainen pinta ja Hayn toimistotarvikkeet piristävät työpäivää.

KUP­LI­VAA JA HY­MYI­LYT­TÄ­VÄÄ

Klas­sik­ko­jen li­säk­si In­kel­lä on iloi­sen vä­rik­käi­tä ja hu­mo­ris­ti­sia esi­nei­tä, jot­ka te­ke­vät ko­dis­ta asuk­kaan­sa nä­köi­sen. Ne ku­vas­ta­vat hy­vin In­ken kup­li­vaa elä­mä­na­sen­net­ta.

– Elä­mä saa ol­la haus­kaa ja ilo saa nä­kyä! Tyk­kään asi­ois­ta, jot­ka hy­myi­lyt­tä­vät, vaik­ka sit­ten vä­hän vä­ki­sin­kin. Olen vuo­sien saa­tos­sa ke­räil­lyt var­sin mit­ta­van ko­ko­el­man ru­man kau­nii­ta ja hil­pe­än hyö­dyl­li­siä tai hyö­dyt­tö­miä sekä haus­ko­ja esi­nei­tä. Mi­nus­ta kaik­ki nä­tit asi­at so­pi­vat hy­vin yh­teen.

Kvikin keittiökalusteet olivat asunnossa edellisen asukkaan jäljiltä. Kaappeja lisättiin ja kodinkoneita päivitettiin muutama vuosi sitten. Uusittu laattalattia toi keittiöön Inken kaipaamaa kontrastia.

TÄ­RÄYT­TÄ­VÄ VE­TO­AA PU­KEU­TU­MI­SES­SA JA SI­SUS­TUK­SES­SA

In­ke tun­ne­taan myös roh­ke­as­ta pu­keu­tu­mis­tyy­lis­tään. Hän yh­dis­te­lee en­nak­ko­luu­lot­to­mas­ti eri tyy­le­jä ja de­sign­luo­muk­sia kes­ke­nään. Usein se, mikä on vas­ta tu­los­sa Suo­meen on kuu­lu­nut Ke­to­sen gar­de­ro­biin jo to­vin. Vii­me vuo­si­na In­ken roh­keus on laa­jen­tu­nut pu­keu­tu­mi­ses­ta myös si­sus­tuk­seen.

– Isot pin­nat saa­vat edel­leen­kin ol­la vaa­lei­ta, mut­ta ko­tiin liit­ty­vis­sä han­kin­nois­sa va­lit­sen ny­ky­ään ai­na sen vä­rik­käim­män ja tä­räyt­tä­vim­män yk­si­lön, In­ke sa­noo.

Seinäpeili on Piet Hein Eekin suunnittelema ja hankittu Artekista. Klassikkolaatikosto on Muuramen. Rahi on Hakolan. Siro musta Mademoiselle-nojatuoli on Ilmari Tapiovaaran suunnittelema. Pehmeä villamatto on turkulaisen Mum’sin. Valaisin Muuto. Seinällä on taiteilija Ilari Hautamäen kasviaiheinen teos: ”Se on kuin yksi ikkuna lisää olohuoneeseen: sellainen, jossa on kaunis valo.”

KUN OI­KEA TAI­DE­TE­OS OSUU KOH­DAL­LE

Sei­nil­lä on muun mu­as­sa maa­lauk­sia ja ruo­kai­lu­ti­las­sa ny­ky­tai­de­ryi­jy.

– Löy­sin tai­tei­li­ja An­na-Ka­ro­lii­na Vai­ni­on Ins­tag­ra­mis­ta ko­ro­na-ai­ka­na. Ryi­jy oli osa hä­nen lop­pu­työ­tään. So­vim­me tai­tei­li­jan kans­sa, et­tä saan os­taa sen, kun näyt­te­ly päät­tyy. Näyt­te­ly siir­tyi ja siir­tyi ko­ro­nan vuok­si, mut­ta vii­mein sain ryi­jyn ko­tiin. Vä­ri­käs ryi­jy on lem­pi­a­si­a­ni ko­to­na. Se nau­rat­taa mi­nua joka iki­nen aa­mu, In­ke sa­noo.

In­ke haa­vei­lee uu­sis­ta tai­de­han­kin­nois­ta, mut­ta ei hä­täi­le nii­den kans­sa. Hän saat­taa mie­tis­kel­lä pit­kään­kin eri­lai­sia vaih­to­eh­to­ja, mut­ta on val­mis te­ke­mään pää­tök­siä se­kun­neis­sa, kun se oi­kea ja omal­ta tun­tu­va teos osuu koh­dal­le.

– Tois­tai­sek­si en ole kyl­läs­ty­nyt mi­hin­kään hank­ki­maa­ni tai­de­te­ok­seen. Yl­lä­tyn ai­ka ajoin sii­tä, mi­ten yhä löy­dän niis­tä uut­ta kat­sel­ta­vaa ja ins­pi­raa­ti­o­ta, vuo­sien jäl­keen­kin.

In­ke Ke­to­sel­le on tär­ke­ää, et­tä elet­ty elä­mä ja muis­tot nä­ky­vät ko­dis­sa.

– Aja­tus sii­tä, et­tä myi­sin jon­kun tau­luis­ta­ni tun­tuu ihan mah­dot­to­mal­ta.

Vaih­te­lua In­ke saa käy­mäl­lä omil­la kaa­peil­laan ja vaih­ta­mal­la pik­ku­e­si­nei­den paik­ko­ja. Mie­len­kiin­toi­sim­mat ko­ko­nai­suu­det syn­ty­vät usein yl­lät­tä­viä asi­oi­ta roh­ke­as­ti yh­teen tör­mäyt­tä­en.

Vaasien, kynttilänjalkojen ja lyhtyjen kollaasi elää jatkuvasti. Kun jokin niistä tarvitaan käyttöön, se käynnistää yleensä ketjureaktion ja uuden asetelman muodostumisen.

OMAN IT­SEN NÄ­KÖI­NEN KOTI

In­ke ihai­lee asuk­kai­den­sa nä­köi­siä ko­te­ja, jois­ta vä­lit­ty­vät ai­dos­ti asuk­kaan mie­len­kiin­non koh­teet, sil­lä­kin uhal­la, et­tä käy­tän­nöl­li­syy­des­tä on jou­dut­tu tin­ki­mään. Myös van­ho­jen asun­to­jen ko­lot, kou­ke­rot ja sy­ven­nyk­set kieh­to­vat.

Jos kaik­ki oli­si toi­sin, Ke­to­nen voi­si asua myös 60-lu­vun laa­tik­ko­mai­ses­sa ri­vi­ta­los­sa tai sa­man ai­ka­kau­den pien­ker­ros­ta­los­sa.

– Töö­lös­sä tie­ten­kin.

Kym­me­nen vuo­den pääs­tä vii­si­kymp­pi­nen In­ke on­nit­te­lee it­se­ään on­nis­tu­neis­ta si­sus­tus­va­lin­nois­ta.

– Us­kon va­kaas­ti, et­tä ko­ti­ni näyt­tää sil­loin mel­ko lail­la sa­mal­ta. Hau­va­vau­vat van­he­ne­vat kans­sa­ni ja nau­ru­ry­pyt ohi­mol­la ovat eh­kä sy­ven­ty­neet, mut­ta ne ker­to­vat vain sii­tä, et­tä olen muis­ta­nut elää.